tiistai 31. joulukuuta 2013

Homeros - Odysseia

Homeroksen Odysseian voi sanoa olevan kaikille tuttu tarina. Useimmat tietävät pätkiä kertomuksesta, m.m. tarinan seireeneistä sekä Penelopeiasta, Odysseuksen vaimosta, joka välttelee kosijoita kutomalla ja purkamalla samaa kangasta. Minä innostuin lainaamaan kirjan Stephen Fryn kielestä kertovan dokumentin perusteella. Tämä versio on Pentti Saarikosken suomentama ja se on proosan muodossa. Mukana on kuitenkin alkusointuja ja kieli on vanhahtavaa. 

Saarikoski kirjoittaa, ettei Odysseiaa usein nähdä romanttisena kertomuksena, vaan kostoretkenä. Odysseus on ollut poissa 20 vuotta, jona aikana kosijat ovat valloittaneet hänen kotinsa. He juovat ja syövät häpeilemättä Odysseuksen ruokia sekä vikittelevät tämän vaimoa Penelopeiaa. Palatessaan takaisin Odysseus naamioituu kerjäläiseksi ja paljastaa itsensä vasta koottuaan taakseen kannattajia. Hän surmaa kaikki kosijat ja vaipuu aviovuoteeseensa Penelopeian kanssa. Tarina ei kuitenkaan pääty näin romanttisiin tunnelmiin. Saarikoski kirjoittaa, että alkuperäiset kuulijat tahtoivat tietää, miten kävi kuolleiden kosijoiden omaisten kanssa. Tarinan viimeinen kappale onkin nimeltään Laerteen luona. Sovinto. Kaikista romanttisista piirteistään huolimatta Odysseia siis kertoo tarinaa kostosta.

Odysseus kulkee läpi tuulen ja tuiskun päästäkseen takaisin kotimaahansa. Hän joutuu vangiksi useampaan otteeseen sekä menettää miehistöään kaikenlaisille hirviöille. Toiveissani oli, että Odysseuksen päämäärä oli päästä takaisin rakkaan vaimonsa luo ja näin kuvittelinkin aina Saarikosken sanoihin asti. Tarinan lopusta on kuitenkin kiistelty ja minä voin mielihyvin asettua sille kannalle, että kertomus päättyy romanttisesti avioparin jälleennäkemiseen. Sillä mikä pitäisi Penelopeian toivon yllä kahdenkymmenen vuoden ajan ellei rakkaus? Kun Odysseus vihdoin palaa kotiin ei Penelopeia kuitenkaan ole uskoa silmiään. Ensin hän kuvittelee palvelijattaren valehtelevan eikä vielä Odysseuksen nähtyäänkään tunnista miestään. Odysseus joutuu kuvailemaan hänelle heidän aviovuoteensa ennen kuin Penelopeian silmät avautuvat. On merkillistä, että juuri Odysseuksen vaimo on viimeinen, joka tunnistaa Odysseuksen. 

Antiikin ajan jumalat ovat suuressa roolissa Odysseiassa. Ne ohjailevat ihmisten kohtaloita, pitäen heitä marionetteinaan. Odysseusta kuvataan merenjumala Poseidonin vihaamaksi, minkä vuoksi hänellä on niin suuria vaikeuksia päästä merten yli takaisin kotiin. Athene taas on Odysseuksen suojelija ja neuvoo häntä matkan varrella. Jumalatar ja velho Kirke pelastaa Odysseuksen ja hänen miehistönsä seireeneiltä neuvomalla miehiä laittamaan vahaa korviinsa. Kun Odysseus tappaa kosijat, on hänellä jumalten suostumus. Nämä saavat kosijat ampumaan harhalaukauksia ja täten häviämään. Jumalten apu on siis toivottua. 

Ottaen huomioon Odysseian aseman maailmankirjallisuudessa, en halunnut analysoida sitä liian suurena kokonaisuutena, vaan poimin siitä asioita, jotka jäivät minulla mieleen. Kirjan lukeminen proosamuodossa helpotti urakkaa ja Saarikosken käännös on erinomainen. En ihan heti uskaltaudu Iliaksen kimppuun, mutta voin ehdottomasti harkita lukevani sen vielä joskus.

Homeros: Odysseia (Odyssey), Otava 2012, Suom. Pentti Saarikoski, 307 s. 

maanantai 30. joulukuuta 2013

E.L.James - Fifty Shades Darker

Fifty Shades Darker jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Ana on jättänyt Christianin taakseen, mutta suree menetystään. Pian Ana huomaakin palanneensa takaisin Fiftynsä luo. Christian on kuitenkin muuttunut. Hän ei tahdo enää satuttaa Anaa ja haluaa tämän kanssa normaalin parisuhteen. Esteenä parin onnelle ovat Christianin kammottava menneisyys, kostonhimoinen exä sekä Anan vihaama Mrs Robinson. Christian ei myöskään malta olla puuttumatta Anan työkuvioihin. 

Ensimmäisen osan lukemisesta on vierähtänyt aikaa, joten olin aluksi vähän hukassa juonen suhteen. Oletin, etteivät Ana ja Christian päädy uudelleen yhteen aivan heti, mutta James ei aikaillut tässä suhteessa. Tuskin Ana on ehtinyt toipua menetyksestään kun hän taas onkin yhdessä Christianin kanssa. Alkaa uskomaton viikko, jonka aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista. Aluksi Ana on skeptinen Christianin uusien tunteiden suhteen, mutta pian hän antautuu täysin miehelle. He käyvät purjehtimassa, syömässä hienoissa ravintoloissa ja (yllätys yllätys) harrastavat uskomatonta seksiä. Samaan aikaan Christianin entinen sub seuraa Anaa yrittäen keksiä, mikä naisessa onkaan niin ihmeellistä, että Christian rakastaa häntä. Ana muuttaa Christianin luo asumaan ja kun viikko lähenee loppuaan, kosii Christian naista. Viikon aikana ehtii tapahtua paljon.

Peräänkuulutan todenmukaisuutta myös silloin kun kyseessä on tällainen eroottinen romaani kuin Fifty Shades Darker. En voi käsittää miksi Jamesin on täytynyt ahtaa kaikki nämä tapahtumat yhden viikon ajalle. Kuka ihme kosii toista tunnettuaan tämän kaksi viikkoa? Christian ei tietenkään ole aivan järjissään mitä tulee ihmissuhteisiin, mutta jotain rajaa nyt kuitenkin. Kun Ana sitten epäröi vastaustaan, suutahtaa Christian ja ihmettelee, mikä asiassa muka on niin ongelmallista. Tämä täysi suunnanvaihdos on sitä paitsi hämmentävä. Kirjan nimi viittaa siihen, että luvassa on sairaampaa menoa kuin ensimmäisessä osassa, mutta sarja muuttui mielestäni ällöttävän romanttiseksi. Toki Ana saa tietää enemmän Christianin lapsuudesta ja syistä hänen mielihaluihinsa, mutta tämä ei siltikään oikeuta kirjan nimeä.

Valitettavasti Jamesilta alkavat loppua ideat kesken ja jo toinen osa toistaa itseään. Kursivoidut Oh ja Oh my ja jopa Holy cow löytyvät edelleen kirjasta. Huulen jyrsiminen jatkuu myös. Seksi on tietysti edelleen parasta ikinä ja Ana kyseleekin viattomasti Christianilta, onko tämä tällaista kaikilla pareilla. Kyseessä on toki eroottinen romaani, joten harrastelu ei tule yllätyksenä, mutta sen määrä alkoi turhauttaa. Käsittääkseni naiset kaipaavat tällaisilta teoksilta jotain syvällisempää juonentynkää. Samanlaisina toistuvat kohtaukset menettävät viehätyksensä todella äkkiä enkä ymmärrä mitä uutta James voi tuoda sarjan viimeiseen osaan.

Vaikka kirja ei tietyissä suhteissa tuo mitään uutta, onnistui se kuitenkaan pitämään mielenkiintoni. Tämä johtui lukuisista sivuhahmoista, jotka loivat jännitettä Anan ja Christianin suhteeseen. Häiriytynyt Leila, joka uhkailee Anaa aseella ja josta Ana lopulta on mustasukkainen oli sopivan ärsyttävä. Ana on myös mustasukkainen Mrs Robinsoniksi nimeämästään naisesta, jolla on ollut suhde Christianiin kun tämä oli nuorempi. Anan ja Mrs Robinsonin lopullinen kohtaaminen Christianin syntymäpäivillä oli herkullista luettavaa. Mukana ovat myös närää aiheuttavat Anan miespuoliset ystävät José ja Ethan. Anan inhottava pomo Jack taas on uhkaavampi kuin ensinäkemältä voi kuvitellakaan.

Jollain ihmeen ilveellä juoni siis kantaa läpi koko kirjan. Loppu ei vastannut odotuksiani ja olin hieman pettynyt siihen, millaisen cliffhangerin James lopulta keksi. Mutta kun nyt on alkuun päästy, niin mitäs sitä kesken lopettamaan: yksi kirja jäljellä.

E.L.James: Fifty Shades Darker, Vintage Books 2011, 532 s.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Kirjat 2013

Otin tavoitteeksi vuonna 2013 aloittaa oman kirjahyllyn annin lukemisen aakkosjärjestyksessä. Projektini vähän ontui, mutta sain kuitenkin luettua muutaman sellaisen kirjan, jotka ovat olleet lukulistallani jo pidemmän aikaa. Jane Austenilta ensimmäisenä rivissä oli Emma. Myöhemmin luin Austenilta myös Sense and Sensibility. Austen-kiintiön ei voi sanoa tulleen täyteen tältä vuodelta noiden kahden teoksen myötä, mutta jostain syystä en enää löytänyt tietäni takaisin Austenin kohdalle kirjahyllyssä. 

Boynen Poika raidallisessa pyjamassa kuuluu siihen kategoriaan, joka on odottanut lukemista hävettävän kauan. Sama koskee Coelhon Alkemistia. Olivatko nämä kirjat sitten odotuksen arvoisia? Ehdottomasti! Poika raidallisessa pyjamassa kosketti ja Alkemisti sai miettimään syvällisiä. Sain molemmat nämä kirjat teini-ikäisenä ja olen iloinen, että luin ne vasta nyt. Osasin arvostaa niitä eri tavalla. 

Vuoteeni kuului myös kaksi Brownin teosta, jotka eivät tuottaneet pettymystä. Tällä hetkellä luen (vihdoin) mieheni kanssa Infernoa, joten vuosi päättyy ja seuraava alkaa Brownin parissa. Eipä tuo minua haittaa. 

Nuorisokirjoja ehdin lukemaan vain yhden, joka sekin oli pettymys. Nyt täytyy kuitenkin myöntää, että jatko-osa odottaa hyllyssä (se maksoi vain pari euroa Akateemisessa). Aina kun sanon, etten lue yhtäkään jatko-osaa, niin mystisesti sellainen eksyykin kokoelmaamme. 

Chick-lit-kirjoja kertyi kolme, joista heikoin oli Carrien nuoruusvuodet. Iloinen yllättäjä taas oli Bridget Jones. Revenge Wears Prada taas pääsi ilmestymään minulta salassa, joten sen osuminen silmiin kirjakaupassa oli positiivinen asia. 

Vuoden parasta antia oli ehdottomasti Cleaven Little Been tarina. Harvoin kirja saa minut sekä itkemään että nauramaan, mutta tämä teos onnistui siinä. 

Yhteensä 23 kirjaa. Lukuintoni vähän hiipui loppuvuodesta kun töissä piti kiirettä. Ensi vuonna jatkan aakkosprojektiani, sillä se osoittautui todella mielekkääksi.

Muokkaus: Aliarvioin itseni ja julkaisin tämän postauksen hieman liian aikaisin. Loppulukema vuodelle 2013 on siis 25 kirjaa nyt kun sain luettua loppuun sekä Fifty Shades Darker että Odysseia

lauantai 28. joulukuuta 2013

Helen Fielding - Bridget Jones: Elämäni sinkkuna

Bridget Jones on nainen, jolla on ongelmia vaikka muille jakaa. Paino nousee ja laskee jojomaisesti, alkoholi ja tupakka maistuvat ja miehet ovat sikoja. Bridget tekee useita uudenvuodenlupauksia, jotka pitävät vaihtelevalla menestyksellä. Hän päätyy suhteeseen pomonsa kanssa ja joutuu toimimaan vanhempiensa erotuomarina. Kaikki tämä välittyy lukijalle tiiviissä päiväkirjamuodossa.

Bridget Jones on legenda jo siinä mielessä, että se omalta osaltaan määritteli chick litin muodon. Nopealukuista hömppää, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Olen lukenut samaista genreä myös aiemmin m.m. Himoshoppaajan muodossa. Se ei oikein kolahtanut koska rahan tuhlaaminen (vaikka sitä ei olekaan) ärsyttää minua. Luin siis kirjan turhautuneiden huokausten kera. Bridgetin ongelmat taas ovat toisenlaisia. Ainaiseen makeannälkään ja jatkuviin laihdutuskuureihin voin jopa samaistua. Kun Bridget luokittelee Mars-patukan energiasisällön vastaavan puolikasta greippiä en voi kuin nauraa; kuulostaa tutulta itsensä huijaamiselta. 

Kirjan päähenkilö on itseoikeutetusti päiväkirjan kirjoittaja, eli Bridget. Sivuhenkilöt ovat kuitenkin myös taitavasti rakennettuja ja täydentävät tarinaa hyvin. Mark Darcy, jonka salmiakkikuvioinen paita ensin oksettaa, osoittautuukin todelliseksi herrasmieheksi. Daniel Cleaver taas on sika miehen muodossa. Bridgetin vanhemmat ja ystävät ovat toinen toistaan höperömpiä. Bridget taas kuvailee lähes kaikkia ympärillään näkemiään naisia pitkäsäärisiksi kaunottariksi ja  näkee itsensä epäonnistuneena ihrakasana. 

Olen nähnyt molemmat Bridget-elokuvat ennen tämän kirjan lukemista. Alku antoi olettaa, että kirjan tapahtumia on seurattu orjallisesti, mutta toisin kävikin. Bridget on kirjassa paljon vahvempi mitä tulee Danieliin eivätkä Mark ja Daniel koskaan kohtaa dramaattisessa katutappelussa. Bridget ei myöskään juokse Markin perään lumisateeseen lenkkareissa, pikkupöksyissä ja ulkotakissa. Ei ollut siis oikeastaan mitään väliä, että näin ensin elokuvan. Kyseessä on kuitenkin kaksi toisistaan poikkeavaa mediaa. Ainoa vaikutus oli, että vaikka Bridgetiä kirjassa kuvaillaan brunetiksi, onnistuin näkemään hänet vain ja ainoastaan blondina Renée Zellwegerinä. 

Koska olin nähnyt elokuvan ennen kirjan lukemista, naurattivat minua kohdat, joissa mainittiin Hugh Grant sekä Colin Firth. Bridgetin uusi pomo pohdiskelee, miten Hugh Grant voi maata prostituoidun kanssa ja päästä kuin koira veräjästä. Colin Firth taas näyttelee herra Darcya sarjassa Ylpeys ja Ennakkoluulo, johon koko Britannia on koukussa. Asiaan yhtään sen enempää perehtymättä mietiskelin, ovatko nämä kohdat toimineet inspiraationa pyytää näitä kahta miesnäyttelijää mukaan leffaan, vai onko kaikki vain sattumaa? 

Bridget Jones: Elämäni sinkkuna oli viihdyttävä lukukokemus. Se oli mukavan puhdistava yllärisyvällisen Pussikaljaromaanin jälkeen. Hyllyssä odottavat nyt myös sarjan toinen ja kolmas osa, mutta jätän ne hieman myöhemmäksi. Ei makeaa mahan täydeltä. 

Helen Fielding: Bridget Jones: Elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary), Otava 2013, Suom. Sari Karhulahti, 381 s. 

maanantai 23. joulukuuta 2013

Mikko Rimminen - Pussikaljaromaani

Henninen, Lihi ja Marsalkka: kolme helsinkiläismiestä, jotka viettävät tuikitavallista kesäistä päivää vaeltaen ympäri Kalliota. Vastaan tulee jos jonkinmoista kulkijaa ja tapahtumaa: pesukone ja mummo, pyllistämisestä suivaantuvat poliisit sekä joukko teinejä juopottelemassa puistossa. Miehet itse ottavat tilanteet hyvin rennosti.

Minulla ei ollut suuria odotuksia Pussikaljaromaanin suhteen. En yleensä lue kotimaista kirjallisuutta (Anna-Leena Härkönen on poikkeus), mutta tämä opus tarttui kerran mukaan alennusmyynneistä. Pussikaljaromaani kuuluu taas siihen ryhmään kirjoja, joka olisi pitänyt lukea jo aikoja sitten, mutta kiinnostusta ei vain ole löytynyt. Viikko sitten poimin sen kuitenkin kirjahyllystä kokeilumielessä. 

Kaikessa tyhjänpäiväisyydessään Pussikaljaromaani on todella mukaansatempaava ja syvällinen. Kun sitä tarkastelee lähemmin, se kertoo kolmesta miehestä, jotka maleksivat ympäri kaupunkia juoden ja jutellen. Jos olisin tiennyt juonesta tämänkään verran ennen kuin ostin kirjan, olisi se saattanut jäädä kaupan hyllylle. Tässä tapauksessa oli kuitenkin hyvä, ettei minkäänlaisia ennakko-odotuksia ollut. 

Kirjan mieskolmikko on hellyyttävä. He ovat hyviä ystäviä, jotka seisovat toistensa rinnalla niin hyvässä kuin pahassa. He heittelevät toisilleen herjaa, joka ilmeisesti miesporukassa ei ole niin suuri synti kuin naisten keskuudessa. He kertovat toisilleen tarinoita, jotka saavat lukijan nauramaan ääneen. He ovat sympaattisia ja auttavaisia. Kaikki se oluenkittaaminen antaa odottaa jotain ihan muuta, joten miehistä kuoriutuva pehmopuoli on positiivinen yllätys. 

Minun versioni Pussikaljaromaanista sisältää myös ohjaaja Ville Jankerin jälkisanat. Hän kertoo, että Rimminen työsti kirjaa neljä vuotta, mikä tuntuu uskomattomalta. Sen lukeminen on niin vaivatonta, joten oletin myös sen kirjoittamisen olleen huoletonta ja helppoa. Rimminen näyttää vain kirjoittavan paperille sen mitä nyt mieleen tulee, mutta näin ei kuitenkaan ole. Pussikaljaromaanin huolettomuus on ilmeisesti tarkkaan harkittua. Ehkä juuri tällaisen huolettoman kirjallisuuden luominen on hankalinta. Kirja etenee omalla painollaan ja kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta, mikä juuri tekeekin siitä niin hyvän.

Kirjan ensimmäinen puolikas eteni vauhdikkaasti, mutta sitten minulla tuli jonkinlainen kyllästyminen. Kappaleita ei ole montaa, mutta aina kun aloitin uuden sellaisen, tuntui se jotenkin työläältä. Kieleen ja ajatusmaailmaan täytyi joka kerta päästä uudelleen kiinni. Kun siinä sitten onnistui, sujui loppu vauhdikkaasti. Pussikaljaromaani palautti uskoni moderniin suomalaiseen kirjallisuuteen. Se myös osoitti, ettei kirjasta kannata tietää paljon etukäteen sillä ennakkoluulot voivat pilata lukukokemuksen. 

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, Teos 2011, 336 s.  
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...