keskiviikko 28. elokuuta 2013

Alaa Al-Aswani - Chicagolaisittain

Chicagolaisittain kertoo kahdeksan eri egyptiläisen elämänkohtalosta Chicagon kaupungissa Amerikassa. Heidän elämiinsä kietoutuu myös muutaman amerikkalaisen elämäntarina. Useimmat kirjan egyptiläisistä ovat jättäneet kotimaansa koska haluavat aloittaa uuden elämän Amerikassa. He ovat tutkijoita ja opiskelijoita, jotka stipendin turvin saapuvat Chicagoon. 

Kirja on kerrottu kolmannessa persoonassa, lukuun ottamatta Nagi Abdassamadia, joka kertoo tarinansa ensimmäisessä persoonassa. Nagi ei saanut opiskelupaikkaa Kairossa poliittisista syistä ja muuttaa tästä syystä Chicagoon. Hän tapaa Karam Dawsin, joka on menestynyt kirurgi. Yhdessä he alkavat punoa juonta Egyptin presidentin päänmenoksi. Samaan aikaan Nagi tapailee Wendyä, juutalaisnaista.

Ahmad Danana on egyptiläisopiskelijoiden liiton puheenjohtaja, mikä vie kaiken hänen aikansa. Hän joutuu ongelmiin väitöskirjaohjaajansa Dennis Bakerin kanssa, jolloin häntä uhkaa yliopistosta erottaminen. Danana on naimisissa kauniin Marwan kanssa, joka on kyllästynyt rakkaudettomaan avioliittoonsa haluten takaisin Egyptiin. 

Šaima on vasta saapunut Chicagoon eikä vielä tunne oloaan kotoisaksi. Hän tapaa Tariq Hasibin, joka on huippuoppilas. Pariskunta aloittaa suhteen, jota kumpikaan heidän vanhemmistaan ei hyväksyisi. 

Muhammad Salah on naimisissa amerikkalaisen Chrisin kanssa. Salah on alkanut kaipaamaan Egytiin kymmenien vuosien jälkeen. Hän ryhtyy käymään läpi vanhaa osoitekirjaansa tavoittaakseen edes hitusen Egyptiä chicagolaisessa kodissaan. Salahin ystävä Rafat Sabet taas saa huomata, että hänen tyttärensä Sara on omaksunut myös negatiivisia puolia amerikkalaisesta kulttuurista. 

Chicagolaisittain lumous on sen henkilöhahmoissa. Ne tuntuvat aidoilta ja niiden tarinat siitä, miten ne päätyivät Amerikkaan ovat uskottavia. Jokainen henkilö on erilaisessa elämäntilanteessa, mutta kaikilla on myös jotain yhteistä. Kuvaus Tariqista voisi sopia keneen tahansa kirjan egyptiläisistä henkilöistä:

Hän oli kuin minuuttiviisari: yksinäinen, laiha, kurinalainen - -,
joka puski eteenpäin vakaassa tahdissa. (s.27)

Kukaan ei halua tuottaa pettymystä perheelleen tai vanhemmilleen. Jos amerikkalaisia sarjoja on uskominen, löytyy tällainen ajatustapa myös Amerikasta. Myös Al-Aswanin kuvaama vanhoillisuus ei tietyiltä osin poikkea eräistä ajatusmalleista, joita Amerikassa on valloillaan. Seksi säästetään avioliittoon, hyvä että toista saa edes suudella ennen papin aamenta. Šaiman ja Tariqin suhde on siis hyvin epätavallinen. Šaima kokee valtavia omantunnontuskia kun taas Tariq suhtautuu asiaan huolettomammin. 

Yritin miettiä syytä sille, miksi juuri Nagi on minä-henkilö kun kaikkien muiden tarinat kerrotaan kolmannesta persoonasta. Mikä tekee juuri Nagista niin erikoisen? Minun mielestäni hän oli vähiten mielenkiintoa herättävä henkilö, vaikkakin kyseenalainen suhde juutalaisnaiseen toikin hieman jännitettä hänen elämäänsä. Samaan aikaan häntä toki vainoaa tiedusteluvastaava Safwat Šakir, joka saa vihiä Nagin suunnitelmista. Jostain syystä Nagi henkilönä ei kuitenkaan sytyttänyt enkä osaa oikeuttaa hänen paikkaansa minä-henkilönä. 

Chicagolaisittain sisältää politiikkaa, mutta myös runsaasti miesten ja naisten välisiä suhteita. Tässä onkin jo mainittu Šaima ja Tariq sekä Nagi ja Wendy, mutta toinen mielenkiintoinen pariskunta on Ahmad ja Marwa. Ahmad kuvataan oikeana sovinistisikana, joka on kiinnostunut vain Marwan isän rahoista. Ahmad käyttää valtaansa niin vaimoonsa kuin muihin egyptiläisiin stipendiaatteihin. Ahmadin naiskuva ei myöskään ole imarteleva:

Voi tuota mystistä, ristiriitaista ja järjenvastaista olentoa - - 
Eikö jo vanha runo sanonut: "Halu saa naisen pidättymään"?
Tosiaan... Naiset ovat vähempiä järjessä ja uskossa, joten
kunnon miehen tulee taivuttaa nainen tahtoonsa
yhteiselämässä niin kuin vuoteessakin - -. (s.128)

Ahmad on länsimaalaisen silmissä hyvin stereotyyppinen ja raivostuttava hahmo. Lukija säälii Marwaa, joka joutuu kestämään yhteiseloa tällaisen miehen kanssa. Ahmadin käytöstä ei tietysti voi niputtaa islamin piikkiin, sillä tällaisia miehiä löytyy joka uskontokunnasta ja valtiosta. 

Kirjassa kuvaillut amerikkalaiset eivät ole niitä tyypillisimpiä. Houkutus olisi varmasti suuri kuvailla kaikki ylipainoisiksi ja hieman yksinkertaisiksi, mutta näin Al-Aswani ei (onneksi) tee. Al-Aswani on itse opiskellut Chicagossa, joten myös kirja sisältää varmasti kuvauksia hänen tuntemistaan amerikkalaisista. Kirja sisältää kuitenkin myös kritiikkiä amerikkalaisia ja Amerikkaa kohtaan. Nagi pohtii esimerkiksi seuraavaa:

Tämän viheliäisen Amerikan näen nyt sisältäpäin, 
ja minut valtaa - - hämmennys. Mielessäni
kaihertaa kysymys: "Nämä kunnon amerikkalaiset, jotka
kohtelevat muukalaisia hyväntahtoisesti, jotka
hymyilevät päin ja ihastuvat uuteen ihmiseen
ensisilmäykseltä, jotka auttavat, avaavat vieraille
ovia, ja kiittelevät vuolaasti vähäisimmistäkin
syistä - käsittävätkö he, miten hirvittäviä rikoksia
heidän hallituksensa tekee ihmisyyttä vastaan? (s.46-47)

Henkilöistä juuri Nagi vastustaa eniten Amerikkaa. Samalla hän kuitenkin vastustaa myös omaa maansa hallintoa. Nagi ei kuulu kumpaankaan maahan, sillä hänen ideologiansa ei sovi Egyptin eikä Amerikan raameihin. Kirjassa viitataan myös syyskuun yhdenteentoista, jonka myötä jokaista lentokoneeseen astuvaa arabia katsottiin epäilevästi, niin tehdään varmasti vieläkin. Chicagolaisittain antaa kuitenkin erilaisen kuvan arabimaailmasta, sellaisen, jota ei uutisissa näytetä. 

Chicagolaisittain oli iloinen yllätys. Sen henkilökuvaukset ovat hyviä ja tarina etenee jouhevasti. Tämän kirjan luettuani myös kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni yhden askeleen. 

Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain (شيكاجو), (WSOY 2007), Suom. Sampsa Peltonen, 385 s.)

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Top-10 kannet

Top-10 listat ovat jo menneen talven lumia (?), mutta päätin täällä oman blogini puolella herätellä ne taas henkiin. Itse ehdin kyhätä vaivaiset kaksi listaa, mutta eräs toinen blogi inspiroi minua luomaan lisää luetteloita. Tässä postauksessa esiteltynä blogihistoriani parhaimmat kannet. Kirjan nimeä klikkaamalla pääsee vielä alkuperäiseen postaukseen. 


10. Naimapuuhia - Jeffrey Eugenides
Kannen ja juonen yhteys on rakkaus, mitä kirjassa kyllä riittää. Ehkäpä tummanpuhuvat pilvet kuvaavat myös rakastamisen vaikeutta, mikä myös on keskeinen teema kirjassa. 


9. Konnun kootut viisaudet - Noble Smith
Tämä kansi kuvaa loistavasti kirjan sisältöä, sillä Smith kertoo pitävänsä Bilbon hyräilemästä The Road Goes Ever On-laulusta. Ehkäpä mutkitteleva tie myös kuvaa sitä polkua, jonka voit kulkea onnellisuuteen kirjan neuvoja noudattaen. 


Tämän kirjan kannessa olisi voinut olla järkyttäviäkin kuvia, mutta sen sijaan se kuvastaa juuri sitä, mitä kirjan nimi kertookin. Koska kansi ei lupaile mitään sen kummempaa, on järkytys vielä suurempi lukijan edetessä kirjan viimeisille sivuille.


7. Dead Reckoning - Charlaine Harris
Sookie Stackhouse-kirjojen kannet eivät aluksi tunnu sopivan yhteen kirjojen juonen kanssa, mutta tarkemmin ajateltuna, kirjathan ovat hyvinkin kepeitä. Kaikki kirjojen kannet ovat voimakkaan värisiä ja jokaisessa komeilee Sookie itse. Glitteristä myös plussaa, vaikka sitä ei valitettavasti tästä kuvasta näekään. 


6. Babes i Beijing - Rachel DeWoskin
Tämä kansi pisti lievästi sanottuna silmään eräässä kirjakaupassa Lundissa ja ostin sen luettuani takakannen kuvauksen. Kirjoitin tästä kirjasta, että kansi lupailee kevyttä höttöä, mutta että sisältö onkin jotain aivan muuta.


5. Alkemisti - Paulo Coelho
Koko kirja oli yhtä jatkuvaa taideteosta. Kansi on upea hopean ja kullan vastakkainasettelu. Mikään kansikuvassa ei anna vinkkejä kirjan juonesta, mikä ei oikeastaan haitannut koska avasin kirjan suurta uteliaisuutta tuntien juuri kannen takia. 


4. Piiat - Kathryn Stockett
Kirjan kansi on ihanan sinisen sävyinen ja myös kirjan teema tulee hyvin esille. Valkoihoinen ja tummaihoinen nainen seisovat toisistaan erillään. Kaiken lisäksi vaalea nainen on sijoitettu tumman naisen yläpuolelle.


3. Carrien nuoruusvuodet - Candace Bushnell
Sinkkuelämää on yhtä värien ja muodin ilotulitusta. Sama koskee myös tämän kirjan kantta, mikä on jälleen yksi syy siihen, miksi lankesin. Voiko kirjan kansi enää houkuttelevammaksi muuttua?


2. Little Been tarina - Chris Cleave
Tässä on taas kirja, jonka kansi on syötävän ihana. Afrikkalaistytön eksoottinen profiili yhdessä kirkkaiden värien kanssa kertoo mielestäni paljon kirjasta ja sen värikkäistä kielikuvista. 


1. Minä, Marie Antoinette - Carolly Erickson
Kirjan kansi on tärkeä, sillä se on ensimmäinen asia, johon huomio kirjakaupassa kiinnittyy. Tämän kirjan kansi on sokerin suloinen ja heijastaa loistavasti Marie Antoinetten elämää. Sain kirjan lahjaksi, mutta haaveilin siitä jo aiemmin osittain juuri kannen takia. Hassua muuten, että mielestäni parhaat kannet sisältävät molemmat naisen profiilin. 

lauantai 10. elokuuta 2013

Candace Bushnell - Carrien nuoruusvuodet (Sinkkuelämää)

Sinkkuelämää-jaksot on tullut katsottua useampaan otteeseen, samoin molemmat elokuvat. Kun Carrien
päiväkirjat alkoi pyöriä televisiossa olin jo ehtinyt ostaa itselleni Carrien nuoruusvuodet sekä Ensimmäinen kesä New Yorkissa. Sarja jäi minulta kesken, mutta kirjoille ajattelin vielä antaa mahdollisuuden. 

Kirja kertoo lukion viimeistä vuotta käyvästä Carrie Bradshawsta, joka vielä asuu pienessä Castleburyn kaupungissa. Carrien äiti on kuollut joitakin vuosia aiemmin ja Carrie elää omakotitalossa isänsä ja sisartensa Missyn ja Dorritin kanssa. Carrien ystäväpiiriin kuuluvat Lali, Maggie, Walt sekä Roberta, jota kylläkin kutsutaan Hiireksi. Tapahtumat saavat alkunsa kun koulussa aloittaa uusi poika, Sebastian, johon kaikki koulun tytöt ihastuvat. Myös Carrie kilpailee hänen huomiostaan yhdessä lukion suosituimman tytön Donna LaDonnan kanssa. Kun Sebastian ja Carrie alkavat seurustella, aiheuttaakin tämä suuria ongelmia jokaisen päähenkilön elämään. 

Minulla oli aika korkeat odotukset tämän kirjan suhteen koska Sinkkuelämää on yksi lempisarjoistani. En kylläkään pitänyt hirveästi sarjaa inspiroineesta kirjasta (Sinkkuelämää), joka on tietysti myös Bushnellin kirjoittama. Kirjoitustyyli ei oikein napannut, mutta olin ilmeisesti autuaasti unohtanut tämän tosiseikan tämän kirjan ostaessani. 

Kerroin Yön talon yhteydessä kukkahattutädistä, joka yllättäen ponnahti esiin jostain mieleni sopukoista. Sama täti ilmestyi kuvioihin myös Carrien nuoruusvuosien kohdalla. Kyseessä ovat siis lukioikäiset nuoret, jotka pääsevät tuosta noin vain sisään paikalliseen baariin, tilaavat siellä vodkaa ja juovat sen raakana. Castelburya kuvaillaan hyvin pienenä kaupunkina, joten minun on vaikea uskoa etteikö joku baarin työntekijöistä tunnista nuoria ja tajua, että he ovat alaikäisiä. Samaan aikaan he polttavat ketjussa: Maggie saa tupakkansa äitinsä piilosta eikä äiti huomaa, että kätköstä katoaa savukkeita. Jokainen on kokeillut polttaa pilveä ja jos seksiä ei ole vielä 17-vuotiaana harrastanut, on täysi luuseri:

"En mielelläni ajattele olevani 'neitsyt'. Mieluummin ajattelen, että
seksuaalinen kehitykseni on edelleen kesken." - -
"Ei se ole mikään iso juttu. Sitä vain luulee niin, kunnes sen 
tosiaan tekee. Ja sen jälkeen ihmettelee, että 'miksi minä
odotinkaan näin pitkään?'" (s.219)

Ihmissuhteissa seikkailu ei ole helppoa tässäkään kirjassa. Nyt kaikki vain kerrotaan teinitytön näkökulmasta ja jokainen pikkuseikka saa valtavat mittasuhteet. Kun jossain minun nuoruuteni nuortenkirjassa tyttö tuli mustasukkaiseksi poikaystävänsä juteltua toisen tytön kanssa, kyseessä tosiaan oli vain juttelu. Carrien nuoruusvuosissa kyseessä on heti se pahin mahdollinen, eli pettäminen. 

Carrien nuoruusvuodet sisältää niin ärsyttäviä henkilöhahmoja, että minun on vaikea sympatisoida heistä ketään. En pidä edes Carriesta, joka on ainoa tytöistä, joka uskaltaa sanoa vastaan eikä kulje virran mukana. Carrien ystävistä miellyttävimpiä ovat Hiiri ja Walt, vaikka kyllä heilläkin on heikot hetkensä. Ylivoimaisesti kamalin ei kuitenkaan ole Carrien pahin vihanainen Donna LaDonna, vaan Lali ja Maggie. Dialogi on heidän kohdallaan kenties tyhjäpäisintä koskaan lukemaani. 

On kirjassa muutama hyväkin hetki. Esimerkkinä tilanne, jossa Carrie kuvailee hänen ja Maggien välistä ulkonäkökeskustelua, jonka lopputulema on tämä:

Eikä siitä ole penninkään vertaa hyötyä, sillä kahden minuutin
kuluttua istumme edelleen tässä, kumpikin entisessä kehossaan,
paitsi että olemme onnistuneet masentamaan itsemme
sellaisen asian vuoksi, jolle emme mitään mahda. (s.29)

Carrie kuvailee edesmennyttä äitiään feministiksi ja laskee myös itsensä samaan kategoriaan. Carrieta eivät hetkauta ulkonäköseikat ja hän ei halua toimia poikien toiveiden mukaan. Räikeänä vastakohtana Carrielle on Maggie, joka taipuu poikaystävänsä painostukseen tuosta vain. 

Katsoin Carrien päiväkirjat-sarjasta kolme jaksoa kunnes luovutin. Kirjan luettuani voin kuitenkin yllätyksekseni todeta, että tv-sarja on parempi. Hyllyssä kuitenkin odottaa kirjan jatko-osa, jonka aion vielä lukea. En kuitenkaan odota kirjaa innolla. 

Candace Bushnell: Sinkkuelämää, Carrien nuoruusvuodet (The Carrie Diaries) (Tammi 2010), Suom. Liisa Laaksonen, 398 s.

perjantai 9. elokuuta 2013

Löydöt


Mitä tulee alelaareihin, en ole mikään snobi. Jos kirjan juoni kuulostaa vähäänkään mielenkiintoiselta, niin kirja tarttuu mukaan. Eksyin sitten taas Suomalaiseen ja löytöjen puolelle. Seuraavassa vähän siitä, mitä tarttui mukaan. 

Mikko Rimminen ja Pussikaljaromaani, hmm. En olisi uskonut tätä ostavani, mutta olen vakaasti päättänyt lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta. Leffaa en ole nähnyt, sillä en osaa ilmeisesti kannattaa kotimaista tässäkään suhteessa. 

Huomasin tässä googlaillessani, että Märta Tikkasen Emma & Uno : rakkautta tottakai on (tietysti) alunperin kirjoitettu ruotsiksi. Minähän olen yrittänyt lukea kaikki alunperin ruotsin kielellä kirjoitetut teokset ruotsiksi, mutta lupaus taisi pettää tässä kohtaa. 

Pariisissa, sattumalta näytti mukavan kepeältä, eikä kirjan sivumääräkään huima ollut. Kirjailija Valerie Tong Cuong on kotoisin Ranskasta. Kirjan ulkonäkö voi kyllä pettää, kun yksi henkilöistä on syöpää sairastava mies. Ehkä tässä on kyseessä samanlainen kansihuijaus kuin Babes i Beijing-teoksessa. 

Anthony Tucker-Jonesin Jihad koskee minua kiinnostavaa islamia. Ehkä kirja tarjoaa taas yhden uuden näkökulman aiheeseen. 

Chicagolaisittain oli naurettavan halpa (n.3 euroa). Sen lisäksi kirjailija on egyptiläinen, joten ontuva maailmanvalloitukseni kirjojen saralla etenisi askeleen tämän luettuani. 

Muutama sana vielä projektistani. Tavoitteena on siis lukea kaikki itse hankkimani tai lahjaksi saamani kirjat omista hyllyistämme. En ole lainannut yhtään kirjaa tänä vuonna, joten olen tosiaan turvautunut vain oman kokoelman antimiin. Toisaalta, kirjamäärä on myös kasvanut vuoden mittaan, joten minusta tämä alkaa vaikuttaa loppumattomalta projektilta. Huomasin myös, etten voi noudattaa aakkosjärjestystä orjallisesti ottaen huomioon, että joutuisin silloin lukemaan neljä 1800-luvun naiskirjailijan teosta peräkkäin. Sama koski Brownia sekä edessä häämöttävää Guillouta. Joten otan vapauksia projektin suhteen.

torstai 8. elokuuta 2013

Dan Brown - Den förlorade symbolen

Tarvitseeko minun edes kertoa mikä Brownin Den förlorade symbolen-kirjassa on ideana? Pääosassa on Robert Langdon, mikä varmaankin jo paljastaa paljon kirjan juonesta. Ei tarvitse kuin lukea Enkelit ja demonit sekä Da Vinci koodi, niin pääsee jo hyvin jäljille tästä edellä mainitusta kirjasta. Samaa kaavaa noudattavat myös Murtamaton linnake sekä Meteoriitti. Vaikka Brown tuntuu kirjoittavan saman kirjan yhä uudelleen, tarjosi Den förlorade symbolen, suomeksi Kadonnut symboli, vielä yllätyksiä. 

No, jos sen juonen nyt sitten ihan lyhyesti selittää, niin se menee näin: Robert Langdon päätyy Washington D.C:en hyvän ystävänsä Peter Solomonin kutsumana vetämään luennon. Selviää kuitenkin, että Solomon onkin kaapattu ja että Langdonilla on vain keskiyöhön aikaa selvittää kadonneen symbolin arvoitus. Muita päähenkilöitä ovat pahis Mal'akh, Solomonin pikkusisko Katherine, CIA-pomo Sato sekä vapaamuurari Warren Bellamy. Kirjassa vilisee myös muita sivuhahmoja, mutta kuten aina, on Brownin henkilögalleria aika suppea, mikä ei näin nopeatempoisissa kirjoissa ole ollenkaan huono asia. 

Kadonnut symboli on kuin sukellus historianluennolle. Brown sirottelee faktoja koko tekstin läpi ja välillä innostuu luennoimaan pitkiäkin pätkiä. Minua tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä uskonnolliset symbolit, arkkitehtuuri ja taide ovat kaikki minua kiinnostavia aiheita. Kirja innosti myös googlaamaan mainittuja rakennuksia ja maalauksia vain nähdäkseni, että asia tai esine oli oikeasti olemassa. Brownin taustatutkimus on ollut hyvin laajaa ja perusteellista. Kaiken tämän tiedon lisäksi hän on onnistunut jälleen kerran kirjoittamaan ihan oikeasti jännittävän kirjan. 

Kuten sanoin aiemmin, ovat Brownin kirjat hyvin nopeatempoisia hengästyttävyyteen asti. Kappaleet ovat niin lyhyitä, että lukemista on helppo jatkaa vaikka kello näyttäisi jo mitä. Onneksi olen kuitenkin edelleen kesälomalla, joten valvominen ei ole ongelma. Brown myös hallitsee cliffhangerit. Kadonnut symboli sisälsi joitakin inhottavimmista kohtauksista, joita olen koskaan kirjasta lukenut ja valojen sammuttaminen tuntui yhtäkkiä pelottavalta. Onneksi mies ei ollut työmatkalla tätä lukiessani. 

Robert Langdon on minusta ihana, vaikkakin löytää välillä ratkaisun aivan liian helposti ja selviää hengissä kaikesta. Langdon on kuitenkin sympaattinen aina Mikki Hiiri-kelloaan myöten. Jos Langdon olisi oikea henkilö, lukisin ehdottomasti hänen kirjojaan ja kävisin Amerikassa vain jotta saisin kuulla hänen luennoivan. Kadonneen symbolin naispäähenkilö, Katherine, on älykkö, aivan kuten Brownin edellisetkin sankarittaret. Myös Katherinen tutkimusala kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että en voi kuin harmitella sitä, että hän elää vain kirjan sivuilla. 

Mieheni sanoi tätä kirjaa aloittaessani, että sen on tarkoitus kosiskella amerikkalaisia lukijoita. Tuhahdin loukkaantuneena, ei Brown niin tekisi. Niin hän kuitenkin teki. Amerikkapaatos ei yllä ihan samoihin sfääreihin kuin leffassa Man of Steel, mutta hirveän kauas ei jäädä. Annetaan tämä kuitenkin anteeksi, koska Langdon seikkailee ensimmäistä kertaa Amerikan maaperällä. 

Brown on löytänyt kultakaivoksen, jota hyödyntää niin pitkään kuin lukijoita riittää. Vaikka me kaikki varmasti olemme tietoisia siitä, että Brown toistaa itseään, niin en voi pitää näppejäni irti hänen teoksistaan. Kirjahyllystämme ei vielä löydy Brownin viimeisintä, mutta se varmasti löytää pian tiensä sinne. Pieni hengähdystauko tekee kylläkin hyvää sillä Kadonneen symbolin luettuani tunnen henkisesti juosseeni vähintään yhtä paljon kuin Langdon pinkoi Da Vinci koodissa. 

Dan Brown: Den förlorade symbolen (The Lost Symbol) (Albert Bonniers förlag 2010), 614 s. 

maanantai 5. elokuuta 2013

Simon Tofield - Simonin kissa

Näin kahden kissan omistajana voin helposti samaistua Simon Tofieldin sarjakuvaan Simonin kissa. Tutustuin kattiin ensimmäisen kerran YouTuben kautta ja seuraan edelleen milloin uusia klippejä julkaistaan. Nyt kirjahyllystämme löytyy myös sarjakuvakirja. 

Simon's cat sivusto kertoo Tofieldin itse omistavan neljä kissaa, joten mies tietää mistä puhuu. Simonin kissa on siis hieman pullea kisu, joka tekee kaikkensa saadakseen isäntänsä huomion (ja ruokaa). Sarjakuvissa kissa käyttäytyy hyvin kissamaisesti ja välillä taas hieman mielikuvituksellisesti. Täytyy sanoa, että pidän enemmän ensin mainituista kuvituksista. 

Kirja ei koostu perinteisistä stripeistä. Sen sijaan, tarinaa voi välittää vain yhden sivun peittävä kuva. Useimmiten tarina kuitenkin koostuu useammasta pienestä kuvasta, jotka on sommiteltu yhdelle sivulle. Arkipäivän sattumuksissa, tilanne yleensä huipentuu siihen, kun kissa osoittaa suutaan pyytäen saada lisää ruokaa isännältään. 

Luen nykyään harvemmin sarjakuvia. Nuorempana sarjakuvia minulle edusti Aku Ankka, joka onkin sitten hyvin perinteisesti rakennettu. Simonin kissa on enemmänkin kuvakirja, joka on hyvin äkkiä selattu läpi, jos kuvia ei jää tutkimaan ja pohtimaan tarkemmin. Piirrokset ovat hyvin suoraviivaisia ja yksinkertaisia, mutta hahmot ajavat kuitenkin asiansa: ne saavat lukijan nauramaan.



Simonin kissa ei sisällä yhtään puhekuplaa, vaan tuntemukset ja ajatukset välittyvät ilmeistä. Mieleen tulevat mykkäfilmit, joissa eleiden täytyi olla todella liioiteltuja, koska ääntä ei voitu välittää. Tofieldin hahmot ovat isosilmäisiä ja juuri silmät näyttävätkin parhaiten hahmojen mielenliikkeet. 



Simonin kissa on viihdyttävä sarjakuva, johon voi palata aina uudelleen. Samalla voi verrata, mihin kirjan kissan tekemistä pahuuksista omat karvapallerot ovat syyllistyneet. Lopuksi vielä video tapahtumaketjusta, jollaista en toivottavasti koskaan näe meidän kattomme alla:



Simon Tofield: Simonin kissa (Gummerus Kustannut Oy 2010)

perjantai 2. elokuuta 2013

Jane Austen - Sense and Sensibility

Minulla on ollut alkuvuodesta lähtien tavoitteena lukea vain oman kirjahyllymme antia aakkosjärjestyksessä ja menestys on ollut vaihtelevaa. Austenin kirjoja meiltä löytyy useampi, joten suon itselleni aina pienen tauon tällaisen romaanin jälkeen. DeWoskinista hyppäsin siis taas takaisin Sense and Sensibility-kirjaan, joka minulla jäi kesken muutama kuukausi sitten. 

Sense and Sensibility kertoo Dashwoodin-perheestä, joka koostuu rouva Dashwoodista ja tämän kolmesta tyttärestä Elinorista, Mariannesta sekä Margaretista. Kirjan alussa perhe joutuu muuttamaan syrjäseudulle, Devonshireen, minkä elintaso heidän silmissään on paljon edellistä huonompi. Pian Marianne törmää Willoughby-nimiseen mieheen, johon hän tulisesti rakastuu. Elinor taas on joutunut jättämään kaupunkiin oman rakkaansa, Edward Ferrarsin. 

Monien mutkien kautta Elinor ja Marianne päätyvät Lontooseen, jossa selviää kauheita asioita molempien rakkauselämän kannalta. Erityisesti Marianne vaipuu epätoivoon, josta Elinor hänet yrittää nostaa ylös. 

Sense and Sensibility on minulle siitä erikoinen tapaus, etten ole nähnyt sen filmatisointia. Emmaa lukiessani tiesin koko ajan, miten kirja päättyisi, mutta tässä tapauksessa en voinut muuta kuin arvailla. Tämä oli mukavaa vaihtelua. Kirjan kieli on taas kerran vaikeaa, eikä keskittyminen voi herpaantua hetkeksikään. Minun omistamassani versiossa ei edes tarjottu viitteitä, jotka olisivat selventäneet 1800-luvun alun erilaista kielenkäyttöä. Austenin kirjat näin englanniksi luettuna ovat siis aina hyvin intensiivinen kokemus, enkä usein jaksa lukea montaakaan kappaletta kerralla. Sense and Sensibility oli kuitenkin niin mukaansatempaava, että huomasin lukevani sitä jopa sata sivua päivässä ja vieläpä pysyväni oikein hyvin kärryilläkin.

Austenin henkilögalleria on tuttu ja turvallinen. Rouva Dashwood on hieman höppänä, mutta kannustava äiti. Tarinan sankarittaret taas ovat toistensa vastakohdat: Elinor on kärsivällinen ja järkevä kun taas Marianne (nuoresta iästään johtuen) on spontaani ja varomaton. Mariannen rakas, Willoughby, osoittautuu loppujen lopuksi roistoksi, aivan kuten Ylpeys ja ennakkoluulon Wickham. Ferrars taas on kärsivä ja syrjäänvetäytyvä kuten edellämainitun kirjan herra Darcy. Mukana on myös yksinkertainen naisihminen, tässä tapauksessa Lucy Steele, joka aluksi muistutti Emman neiti Batesia. Muita henkilöitä ovat esim. Colonel Brandon, joka tarjoaa nuorille naisille apuaan peitellen samalla ihastustaan Marianneen, John ja Fanny Dashwood, joista ensimmäinen on Elinorin ja Mariannen veli sekä sir John Middleton ja Lady Middleton, jotka ovat Dashwoodien naapureita. 

Tarina etenee myös tuttuun tapaan: Päähenkilöille sattuu jotain ikävää, josta he lopulta selviävät voittajina. Sankaritar tapaa miehen, johon rakastuu, mutta heidän rakkautensa tielle asettuu jokin este. Sankaritar suree kohtaloaan, mutta hyväksyy sen lopulta osoittaen ymmärtämystä ja ystävällisyyttä. Hän jopa toivoo pelkkää hyvää rakkaalleen, joka on ehkä löytänyt toisen naisen tai pettänyt jollain muulla tavalla sankarittaren luottamuksen. Lopulta rakkaus kuitenkin voittaa ja mies palaa sankarittaren luokse juuri kun sankaritar (ja lukija) sitä vähiten odottavat. Sense and Sensibilitya lukiessani, olin varma, että kirja päättyisi toisin kuin Austenin edelliset teokset. Kaikki tuntui sotivan sitä vastaan, että Elinor ja Marianne saisivat rakastettunsa rinnalleen. Toisin kuitenkin kävi ja Austen onnistui yllättämään minut viimeisillä sivuilla. 

Austenin kirjojen lukeminen on kuin astuisi aikakoneeseen. En ymmärrä kaikkia sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä kiemuroita, kuten sitä, miten herra Willoughbyn kirjoittama kirje Mariannelle oli millään tavalla epäsopiva tai miksi Lucy Steelen sanat loukkasivat niin pahasti Elinoria. En kuitenkaan voi koskaan ymmärtää näitä asioita jos en sitten perehdy tarkemmin aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen. Voin vain ihmetellä sitä, kuinka ajat ovat muuttuneet. Vaikka Sense and Sensibility on ulkoisesti jäykkää kanssakäymistä ja ihmeellistä liehittelyä, on se sisimmässään kuitenkin tarina rakkaudesta ja kärsivällisyydestä. Palaan Austeniin yhä uudelleen koska kirjoista jää aina minulle hyvä mieli. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Pisteet: 4/5
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...