tiistai 28. toukokuuta 2013

Rachel DeWoskin - Babes i Beijing

Rachel DeWoskin kertoo osittain omaelämäkerrallisessa kirjassaan Foreign Babes in Beijing (ruotsiksi Babes i Beijing) viettämistään vuosista Pekingissä, Kiinassa. DeWoskin näytteli televisiosarjassa, joka oli nimeltään sama kuin tämä kirjakin. Ostin Babes i Beijing:n Lundista, Ruotsista, kun olin siellä vaihto-oppilaana. Meneillä oli kirja-ale ja mukaan tarttui yksi jos toinenkin teos. Olin Lundissa 2008 keväällä, joten viisi vuotta kesti ennen kuin sain tämän kirjan luettua. Sen juoni kuulosti kuitenkin mielenkiintoiselta. Kaikki Aasiaan liittyvä kiehtoo minua ja tämän kirjan myötä oletin saavani hieman erilaisen kuvan modernista Kiinasta.

DeWoskin sai alun perin töitä amerikkalaisesta firmasta, jonka toimipiste oli Pekingissä. Hän kertoo kokemuksistaan naisena, joka sai paljon parempaa palkkaa kuin kiinalaiset työtoverinsa vaikka hän olikin nuorempi ja kokemattomampi. DeWoskin sai varhaisessa vaiheessa tarjouksen liittyä kiinalaisen tv-sarjan kuvaustiimiin. Hänelle tarjottiin roolia amerikkalaisena Jiexinä, joka viettelee kiinalaisen ukkomiehen. DeWoskin otti tarjouksen vastaan ja oppi paljon (esim. sen, että "housut alas" on kiinaksi "tuoku"). Samalla hänestä tuli julkkis Kiinassa. 

Sanoin aluksi, että Babes i Beijing on osittain omaelämäkerrallinen tarina. Tosiaan, suurimmaksi osaksi se on juuri tätä, mutta DeWoskin käsittelee lisäksi myös Kiinan politiikkaa ja muita maailmantapahtumia. Hän kietoo henkilökohtaiset kokemuksensa saumattomasti yhteen näiden tapahtumien kanssa. DeWoskin koskettaa aiheita, jotka ulkomaalaisten silmin liittyvät läheisesti Kiinaan: sensuuri, naisten asema, pidättyväisyys... Kun aloitin kirjan lukemisen oletin törmääväni pelkästään kauhistusta herättäviin asioihin, mutta yllättäen DeWoskin piirtääkin lukijan eteen kuvauksen ihan tavallisten ihmisten arkipäiväisestä elämästä. Hän kuvailee sekä kiinalaisia että ulkomaalaisia ystäviään ja kertoo myös heidän elämäntarinansa. Monet asiat yllättivät, kuten se, että Kiinassa avioliitto voi hyvin olla rakkaudeton ja että sen osapuolilla usein on rakastajia ja rakastajattaria. Tällaista en osannut kuvitellakaan maasta, jonka olen aina nähnyt hyvin pidättyväisenä. DeWoskin kertoo myös yhden lapsen politiikasta ja sen vaikutuksista kiinalaisten elämään. Oli järkyttävää lukea, miten naisen täytyi tehdä abortti jos selvisi, että hänen odottamansa lapsi olikin tyttö. Vielä järkyttävämpää oli kuvaus lääkäreistä, jotka valehtelevat lapsen olevan tyttö saadakseen käärittyä suuret summat abortista. 

DeWoskinin mukaan Kiina on maa, jossa ei ajatella yksilön parasta. Kiinassa oletetaan, että poikalapsi huolehtii vanhemmistaan ja jättää omat itsekkäät toiveensa toteutumattomiksi. DeWoskinin kiinalaisia ystäviä järkytti, että nainen oli jättänyt vanhempansa Amerikkaan lähteäkseen tavoittelemaan unelmiaan Kiinaan. Kirjassa annetaan myös toinen näkökulma tälle kollektiivisuudelle ja sensuurille. Kiina on suuri maa. Sen pystyssä pitäminen vaatii suurta vaivannäköä ja ehkäpä sen kokoisessa maassa ei olekaan sijaa itsenäiselle ajattelulle. Jonkun täytyy huolehtia, että homma toimii. Näin länsimaalaisen silmin ajatus on kuitenkin mahdoton. Olemme niin minä-keskeisiä, ettei yhteisön hyvä ole meillä päällimmäisenä mielessä. 

Kirjan kannesta olisi voinut päätellä, että luvassa on kevyttä höttöä. Tällä tavalla suhtauduinkin ensin teokseen, mutta hämmästyin sen syvällisyydestä. DeWoskinin kuvaukset ovat herkullisia ja tosielämän tarinat koskettavat. Babes i Beijing yllätti minut positiivisesti. 

Pisteet: 4/5

tiistai 21. toukokuuta 2013

Joel Levy - Myrkky: Historia

Myrkky: Historia on ehkä oudoin kirjaostokseni, mutta jostain syystä se kutsui minua kirjakaupassa. Lupaukset tosielämän tarinoista sekoitettuna tieteelliseen tekstiin houkuttelivat.

Kirja koostuu kahdeksasta luvusta. Ensimmäisessä kerrotaan yleisesti myrkyistä ja tieteestä. Tämä kappale osoittautui hyvin raskaaksi ja lukeminen meinasi tyssätä siihen. Myös seuraava luku, joka käsitteli myrkkyä luonnossa oli aika raskassoutuista. Sen myötä kylläkin selvisi esim., että Botox on itseasiassa myrkkyä:

Tuotemerkkinä Botox botuliini A:ta käytetään
halvaannuttamaan kasvojen pieniä lihaksia
ja siten silottamaan ryppyjä. Sen käyttö
vaatii suurta tarkkuutta. (s.49)

Kolmannessa luvussa keskitytään myrkyn historiaan. Tästä luvusta alkoivat myös ne kaipaamani tosielämän tarinat. Kliseisesti kirja palaa aina antiikin aikoihin asti ja kuvailee Heraklesta, joka voitti "kaikkien hirviöiden äidin", Hydran:
Sitten hän kastoi nuolensa hydran vereen luoden länsimaisen 
kirjallisuuden ensimmäisen biologisen aseen - - (s.73)

Kolmannessa luvussa aiheena on myös "Nuorten leskien myrkkyseura". 1500-luvulla vaimot myrkyttivät miehiään saadakseen elää vapaampaa elämää. Loppujen lopuksi myrkkyjen välittäjä kärsi seuraukset kun taas myrkyttäjättäret säästyivät. Minun miehenihän seurasi lukemistani vierestä ja kysyi lopulta, että pitäisikö hänen olla huolissaan. Ei pidä.

Neljäs luku, joka käsittelee myrkkyä teloituksissa, oli synkkää luettavaa. Ensimmäisenä tulee mieleen kuolemantuomio USA:ssa ja myrkkyruiskeet, mutta Levy kertoo, että myrkkyä on käytetty teloituksissa jo satoja vuosia. Sokrateen myrkkymalja on ehkä kuuluisin myrkyllä teloittaminen. Levy spekuloi sitä, mitä myrkkyä Sokrateelle lopulta annettiin ja miksi hän oli niin huoleton kuoleman edessä:

Sokrateen pitämä puhe oli - - kaikkea muuta kuin puolustava.
Hän hyökkäsi syyttäjiensä kimppuun ja puolusti uhmakkaasti 
omia näkemyksiään. (s.98)

Kamalinta neljännessä luvussa olivat kuitenkin kertomukset kaasukammioista ja natseista. Toisen maailmansodan hirveydet on käyty läpi useaan otteeseen niin kirjoissa kuin elokuvissa, mutta joka kerta tarinat kuitenkin järkyttävät:

Käyttämällä Zyklon B-pellettejä pelkästään Auschwitzin Birkenaussa
kaasutettin jopa 8000 ihmistä päivässä. Kesti noin 20 minuttia, kunnes
kaikki kammiossa olivat kuolleet. Tuuletusaukon lähellä olleet menehtyivät
nopeasti, mutta muut kärsivät kauhua ja sanoinkuvaamatonta tuskaa. (s.110-111)

Levy kuvailee tapahtumia suhteellisen objektiivisesti. Kaikesta tieteellisyydestä huolimatta kertomukset teloituksista koskettivat ja saivat ihmettelemään ihmisen raakuutta. 
Luvut viisi ja kuusi käsittelevät myrkkyä salamurhissa ja murhissa. Levy jatkaa viittaamalla tosielämän tapahtumiin. Käsiteltävänä ovat m.m. Rasputin, Markov ja Litvinenko. Markovista kertovan osion nimi on "Sateenvarjomurhaaja" ja kertomus onkin "kuin suoraan James Bond-elokuvasta" (s.129):

Tutkijat päättelivät, että sateenvarjo, jolla Markovia oli haavoitettu,
kätki sisäänsä ilmapaineaseen. Kahvassa oli laukaisin, joka aktivoi
paineilmasylinterin, jolloin kuula sinkoutui ulos sateenvarjon
päässä olevasta reiästä. (s.134)

Tuo kuula sisälsi loppujen lopuksi myrkkyä, joka tappoi Markovin. Murhia käsittelevä kappale sisälsi myös järkyttäviä tarinoita. Esim. Mary Ann Cotton surmasi lähes kaikki ympärillään, myös omat lapsensa. Tarina teekuppimyrkyttäjästä oli myös kamalaa luettavaa.

Seitsemäs luku käsittelee myrkkyä itsemurhissa. Kleopatralla ja käärmeellä on oma oikeutettu paikkansa tässä luvussa. Tarina on kuuluisa, mutta sen todenperäisyyttä epäillään. Sanottiin siis, että Kleopatra oli antanut käärmeen purra itseään ja sitten kuollut myrkytykseen. Tämä kuulostaa paljon romanttisemmalta, kuin joidenkin ehdottamat myrkkyvoiteet, hiusneulat tai ontot kammat. Levyn ote asioihin on kuitenkin puhtaasti tieteellinen. Hän hajottaa asiat osiin ja analysoi niitä eri teorioiden avulla. Pidin kuitenkin tästä lähestymistavasta koska kirjahan on loppujen lopuksi tietokirjallisuutta. 

Viimeinen luku käsittelee myrkkyä pelastajana ja eräällä tavalla sulkee kehän, jonka ensimmäinen (kuivahko) luku aloitti. Kuten sanoin aiemmin, olivat tosielämän tarinat sitä parasta antia ja viimeinen kappale meni jälleen hieman liian tieteelliseksi. Kaiken kaikkiaan Myrkky: Historia oli kuitenkin sekä viihdyttävää että opettavaa luettavaa, mutta se myös järkytti. Kirjan rakenne on selkeä. Lukujen seasta löytyy myös pieniä faktalaatikoita, jotka kertovat pikkutarkkaa tietoa eri myrkyistä.

Pisteet: 4/5

torstai 16. toukokuuta 2013

Paulo Coelho - Alkemisti

Välistä tuntuu, että olisi parempi elää lampaitten kanssa, koska ne ovat
hiljaa ja tyytyvät veteen ja ravintoon. Tai vielä parempi kirjojen parissa,
koska ne kertovat ihmeellisiä tarinoita vain silloin kun lukija haluaa. (s.42)

Alkemisti kertoo nuoresta pojasta, Santiagosta, joka elelee lammaspaimenena Espanjassa. Tavattuaan vanhan kuninkaan poika lähtee kuitenkin tavoittelemaan unelmaansa, joka ilmestyi hänelle unessa; hänen on määrä matkustaa Egyptin pyramideille. Matka on pitkä ja poika kohtaa matkallaan monia erilaisia ihmisiä, myös alkemistin. 

Kirjan juoni tuntuu yksinkertaiselta ja pintapuolisesti katsoessa teos näyttää helppo- ja nopealukuiselta. Kappalejako on erilainen kuin mihin olen tottunut: kappaleet olivat lyhyitä ja katkonaisia, asiat käsiteltiin aika tiiviisti. Alussa minulla oli suuria vaikeuksia oivaltaa kirjan idea, mutta kun se hieman selkeni, muuttui myös lukukokemukseni. 

Kirjan pääosassa on siis Santiago niminen poika. Hänen nimensä mainitaan ensimmäisenä kirjassa, mutta tämän jälkeen Coelho puhuttelee häntä vain poikana. Coelho kertoo kirjan alussa, että sai idean tähän Hemingwayn kirjasta Vanhus ja meri, jossa päähenkilön nimi tosiaan mainitaan vain kerran. Myös muut Alkemistin hahmot jäävät suurimmaksi osaksi nimettömiksi. On kristallikauppias, kuningas ja englantilainen. Yhtä henkilöistä puhutellaan kuitenkin nimeltä, Fatima, pojan suuri rakkaus. Nimien karsiminen tuntui aluksi oudolta, mutta omalla tavallaan tämä auttoi keskittymään paremmin itse asiaan. 

Itse alkemistin ja alkemian rooli jää kirjassa lopulta aika pieneksi. Alkemiaa ja sen ideaa ei myöskään koskaan tarkemmin selitetä. Toisaalta, alkemisti itse toteaa, ettei alkemiaa opita kirjoista vaan elävästä elämästä. Tämä kenties oikeuttaa sen, että ainakin minulle jäi vielä pimentoon alkemia. Koska alkemisti kuitenkin ohjaa poikaa matkallaan, on kirjalla osuva nimi.  

Poika oli varma, että tyttö ei huomaisi vaikkei hän ilmestyisikään
kylään kahden päivän kuluttua, sillä hänelle kaikki päivät
olivat samanlaisia, ja kun kaikki päivät alkavat tuntua samanlaisilta,
ihmiset eivät enää huomaa mitä hyvää heidän elämässään tapahtuu - - (s.51-52)

Uskonto nousee pääosaan kirjassa ja viimeisillä sivuilla poika puhuu itse Jumalan kanssa. Vaikka itse uskonkin Jumalaan, tuntui kirja siltikin paikoin tyrkyttävän uskontoa. En muista aiemmin lukeneeni samankaltaista kirjaa. Nyt en siis tarkoita kirjoja, joiden nimi jo lupaa sisällön olevan uskonnollista (esim. Paavi Johanna), vaan enemmänkin salakavaluutta, jossa uskonto piileskelee tieteen takana. 

"Jos sinua odottaa hyvä, se on oleva mieluisa yllätys", näkijä oli sanonut.
"Jos sinua odottaa paha, kärsit jo ennen kuin paha on tapahtunut." (s.143)

Se, mistä pidin kirjassa, olivat sen jakamat elämänohjeet (joita olen ripotellut myös tähän tekstiin). Vaikka uskonto onkin pääosassa kirjassa, voi näitä ohjeita noudattaa ateistikin, sen verran yleismaailmallisia ne ovat. 

Kirjan ulkoasusta täytyy mainita, että minun versioni teoksesta on kaunis kuin mikä. Kannen värimaailma ja toteutus ovat onnistuneet. Kirja sisältää myös kuvia, jotka ovat Claude Paradinin teoksesta Les devises héroïques (1556). Piirrokset luovat osaltaan kirjan ympärille mystiikkaa. Kuvien alta löytyy lainauksia tekstistä ja ajoittain ne sopivat kuviin, ajoittain eivät.

Pojalla oli paljon tuttuja sillä seudulla. Hän nautti kiertelystä juuri siksi, että sai
tutustua uusiin ihmisiin tarvitsematta olla päivittäin tekemisissä 
heidän kanssaan. Kun näkee samat kasvot joka päivä - - niistä tulee
osa elämää. Ja kun niistä tulee osa elämää, oman elämänkin olisi muututtava
toisten toiveiden mukaiseksi. Ellei niin käy, ihmiset ärsyyntyvät.
Kaikilla tuntuu olevan selvä käsitys siitä miten muiden olisi elettävä,
vaikka he eivät tiedä itsekään kuinka eläisivät oman elämänsä. (s.37)

Alkemisti oli erilainen lukukokemus kuin olin olettanut. Coelho sekä ihastutti että vihastutti ja luulen, että minun täytyy vielä lukea häneltä muutakin jotta voin muodostaa oman mielipiteeni hänen teksteistään. Olen kuitenkin iloinen, että luin Alkemistin, sillä se antoi minulle myös paljon miettimisenaihetta.

"Sinä unelmoit lampaista ja pyramideista. Sinä ole erilainen kuin minä, sillä 
sinä haluat toteuttaa unelmasi. Minä haluan vain haaveilla Mekasta. 
- - pelkään pettyväni ja tyydyn sen vuoksi unelmoimaan." (s.82, 84)

Pisteet: 3/5

torstai 9. toukokuuta 2013

Chris Cleave - Little Been tarina

Little Been tarina kertoo nigerialaisesta tytöstä, Beestä, joka pakenee omasta maastaan Iso-Britanniaan. Hän etsii englantilaista pariskuntaa, jonka hän joitakin vuosia sitten oli tavannut eräällä rannalla Nigeriassa. Kun Bee monen mutkan kautta saapuu pariskunnan ovelle, saa hän selville, että Andrew, Sarahin mies, on tehnyt itsemurhan. Samaan aikaan perheen pieni poika, Charlie, kantaa yllään Batman-asua, josta ei suostu luopumaan. Vähitellen henkilöiden kohtalot kietoutuvat yhteen. 

Little Been tarina on sekä valoisa että synkkä ja hauska että surullinen. Se koskettaa poliittisesti arkaa aihetta, laitonta maahanmuuttoa, ihan uudella tavalla. Teos on kielen riemuvoitto ja sen lukeminen oli täyttä nautintoa. Kieriskelin mielihyvästä ihanissa vertauksissa, joita kirja oli pullollaan. Tässä niistä herkullisimmat:

Toinen tyttö oli laiha, ja hänen ihonsa oli tummanruskea ja silmänsä vihreät
kuin hyytelömakeinen kuutamossa, kun siitä on imeskelty sokeri päältä. (s.20)

- - hän piteli nyt luuria kädessään. Hän kuiskaili siihen kielellä, joka kuulosti
aivan siltä kuin perhonen olisi hukkumaisillaan hunajaan. (s.25)

Toukokuu meneillään, ja lämmin auringonpaiste tihkui pilvenraoista, ikään
kuin taivas olisi rikkinäinen sininen malja, jossa lapsi yritti pitää hunajaa. (s.80)

- - ikävät kokemukset ovat kuin meri. Ne peittävät kaksi kolmasosaa maailmasta. (s.196)

Kuvittelin, että kännykät olisivat yhtä hankalia. Että pitäisi kääntää nappulaa
kaiken suhinan ja vongahdusten yli, ja ensin ystävän ääni kuuluisi outona
ja heikkona ja hukkuisi melkein ulinaan - aivan kuin hänet olisi
litistetty ohueksi kuin keksi ja pudotettu metallilaatikkoon, joka oli täynnä apinoita - - (s.199)

Kaikki hohti kuutamossa niin kirkkaana, että tuntui kuin olisi päivä, eikä mikään
tavallinen päivä, vaan hämmentävä ylimääräinen päivä, kuin kuudes varvas 
kissalla tai salainen viesti, joka löytyy sellaisen kirjan välistä,
jonka on lukenut monta kertaa huomaamatta mitään. (s.299-300)

Kielikuvat, jotka avautuivat eteeni olivat niin aitoja, että tunsin melkein olevani paikan päällä Afrikan auringon alla ja ahdistavassa lähiössä Englannissa. Sekä Been että Sarahin tarina avautuu rikkaan kielen kautta ja en voi muuta kuin ihailla.

Kun kyseessä on aihe kuten laiton maahanmuutto, ei kirjalta voi odottaa paljonkaan onnen hetkiä. Little Been tarina on kuitenkin erilainen. Sen musta huumori ja itseironia ovat lyömättömiä. Huomasin nauravani kyyneleiden läpi. Kuiva brittihuumori sopi loistavasti tämän kirjan sivuille. Säilöönottoyksikkö, jossa Beetä pidetään kaksi vuotta, kuvataan synkäksi paikaksi. Tästäkin huolimatta sen seinien sisälle mahtuu myös humoristisia kuvauksia. Kun Bee ja kolme muuta naista vapautetaan (väärin perustein), ja he yrittävät saada kyydin pois rakennuksesta, sanoo jamaikalainen Yevette seuraavasti yhdestä tytöstä:

"Turha vaiva, muru", hän sanoi. "Ennemmin Luoja kuttuu lapsensa 
kotia kuin tuo kuttuu taksin." (s.26)

Tilanne on kaikkea muuta kuin koominen, mutta kuitenkin Cleave saa lukijan nauramaan. Samaa huumoria löytyy Sarahin hyvin surullisesta tilanteesta. Kun Andrew kuolee ja hautajaisten aika tulee, kävelevät Sarah, Bee ja Batmaniksi pukeutunut Charlie ruumisauton edellä:

Poikani ilme kuvasti täydellistä riemua. Hän, Batman, oli pysäyttänyt
liikenteen. - - Hän pelkäsi, että Lunnin näkymättömät joukot
hyökkäisivät minun kimppuuni. Minä pelkäsin, ettei hän ollut käynyt
pissalla ennen lähtöä ja että hän pissaisi lepakkopöksyihinsä. Minua
myös pelotti olla leskenä lopun ikäni. (s.38-39)

Näin luontevasti Cleave rinnastaa pissalla käynnin ja leskeyden. En voi edelleenkään muuta kuin ihailla.

Kun kuvaan ilmestyy Sarahin rakastajatar, Lawrence, jonka kanssa Sarah on pettänyt miestään ennen ja jälkeen heidän Nigerian-reissunsa, pelkäsin menettäväni sympatiat Sarahia kohtaan. Jollain kummalla tavalla Cleave kuitenkin onnistuu kiertämään tämänkin ansan. Lawrence valehtelee omalle vaimolleen sanoen menevänsä työmatkalle, mutta meneekin Sarahin luo. Sarah kuitenkin torjuu hänet ensin, mikä masentaa Lawrencea:

"Tunnen vain itseni niin hemmetin tyhmäksi. Minulla oli kaikki mietittynä.
Järjestin itselleni vapaata töistä, keksin tarinan Lindalle.
Ostin jopa leluja lapsille siltä varalta, että unohtaisin sen 
kotimatkalla. Minulla oli kaikki mietittynä. Luulin että 
se olisi sinusta mukava yllätys - -" (s.248)

Lawrence siis pettää vaimoaan, Lindaa, livahtamalla salaa juuri miehensä menettäneen Sarahin luo ja minä huomaan sääliväni miestä kun hänen suunnitelmansa näin menivät pieleen. Tämä on jo nerokasta kirjoittamista.

Kaiken huumorin ja kepeyden alla piilee kuitenkin se tosiasia, että kirja on pohjimmiltaan surullinen ja järkyttävä. Kun pikku-Batman hakkaa isänsä arkun kantta huutaen "Äiti! Ota isi POIS! Ota isi pois taivaasta!" (s.65) en voinut muuta kuin kyynelehtiä. Bee taistelee henkensä edestä ja Sarah suree rakkaudetonta avioliittoaan vierellään pieni poika, joka ei suostu riisumaan Batman-pukuaan. Suru hautajaisissa oli käsinkosketeltava ja näin edessäni järkyttyneen seurakunnan, joka ei tiedä miten reagoida pienen pojan välittömään suruun. Charlie ei ymmärrä, mitä kuolema tarkoittaa. Samaan aikaan kuolema on Beelle jotain käsinkosketeltavaa. Koko hänen perheensä on kuollut ja hän pelkää myös oman henkensä puolesta. Hän miettii tapoja, millä tappaa itsensä, jos "ne miehet tulevat". Cleaven kirjassa ilo ja suru sekä odotus ja pelko kulkevat sulassa sovussa, käsi kädessä. Lukijana en kuitenkaan ole hämmentynyt vaan äärettömän onnellinen ja kiitollinen siitä, että sain lukea tämän teoksen. 

Pisteet: 5/5

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

P.C. Cast & Kristin Cast - Merkitty - Yön talo 1

Pohjois-Korean kurjuuden jälkeen halusin uppoutua hetkeksi johonkin kevyempään. Vampyyrikirjojen metsästäminen jatkuu ja jostain syystä näitä löytyy yllin kyllin nuorisolle suunnatusta kirjallisuudesta, esimerkkinä aiemmin lukemani Blue Bloods-sarjan ensimmäinen (ja luultavasti viimeinen) osa. Seuraavana vuorossa oli äidin ja tyttären kirjoittama kirjasarja, Yön talo. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Zoeysta, joka elää maailmassa, jossa vampyyrit käyvät kaikkien tuntemaa yksityiskoulua. Aika ajoin niin kutsuttu Etsijä vaeltaa kaupungeissa valitsemassa ne nuoret, jotka valikoituvat Yön taloon. Heistä tulee vampyyreja. Kun Zoey valitaan, jättää hän siis taaksensa perheensä ja ystävänsä ja astuu tuntemattomaan. Pian sekä Zoey että muut ympärillä huomaavat, että Zoey on erityislaatuinen.

Haluan nyt muistuttaa, että tässä on kyseessä nuorille suunnattu kirja. Itsehän vihaan arvioita, joissa keski-ikäinen mies lyttää viimeisimmän Hannah Montana-elokuvan. Kertoohan sen nyt järkikin, että mies ei kuulu kohderyhmään ja ettei hänen ole tarkoituskaan löytää elokuvasta mitään sen syvällisempää. Toimin tässä postauksessa kuitenkin vastoin omia sääntöjäni ja arvioin tämän kirjan ottamatta lainkaan huomioon, etten kuulu sen kohderyhmään. Ajatuksia se kuitenkin herätti.

Se mikä pistää pahasti silmään Merkityssä, on asioiden helppous. Kirjan tapahtumat jakautuvat neljän päivän ajalle, mutta jollain ihmeen ilveellä Zoey onnistuu käymään läpi tapahtumasarjan, joka vastaisi kokonaista vuotta normaaliteinin elämässä. Zoey siis merkitään, hän riitelee vanhempiensa kanssa, karkaa kotoa, pyörtyy pellolle, kokee ruumiista irtautumisen, päätyy Yön taloon, hankkii itselleen vihanaisen, ystävystyy neljän oppilaan kanssa, rakastuu poikaan (ja poika tietysti rakastuu häneen), saa itselleen kissan ja loppujen lopuksi huomaa olevansa maailmanhistorian vahvin tulokas (ja samalla myös vampyyri). Hengästyttävää. Tiedän, että kirja on fiktiota, mutta eikö uskottavuutta olisi voinut edes hitusen lisätä levittämällä tapahtumat pidemmälle kuin neljän päivän aikavälille?

P.C. Cast kiittää kirjan alussa Kristin-tytärtään, joka varmisti, että kirjassa käytettiin nuorten puhumaa kieltä. Tulin uteliaaksi siitä, miltä teos näyttää alkuperäisessä muodossaan, sillä sen suomennos on kaikkea muuta kuin luontevaa nuorisokieltä. Epäilen vahvasti, että kukaan suomea äidinkielenään puhuva nuori käyttäisi kieltään tällä tavalla. Tekstistä paistaa läpi englannin kielen vaikutus.

"Synnyin huhtikuussa vuonna 1902", professori Penthesilea aloitti
vangiten heti kaikkien huomion. Siis, pliis, hän näytti tuskin kolmikymppiseltä. (s.137)

Olimme päässeet salaattipöydän päähän ja hän käveli kanssani pöytään,
jossa Damien, Stevie Rae ja Kaksoset jo istuivat. Ja ei, he eivät edes
yrittäneet kätkeä sitä tosiasiaa, että toljottelivat meitä kahta 
ihan totaalisesti. (s.246)

Lukiessani edelliset kohdat, näin edessäni englanninkieliset vastineet: oh, please sekä totally. Teksti ei yksinkertaisesti sopisi suomalaisen puhujan suuhun minkä vuoksi se myös särähtää korvaani pahasti. 

Merkityn henkilögalleria on nuortenkirjojen tavoin hyvin mustavalkoinen. Sankaritar on ensin tavallinen pulliainen, josta kuitenkin kasvaa kaunis ja vahva tyttö kirjan edetessä. Hänen ystävänsä ovat sekalainen seurakunta, mutta oleellisinta on kuitenkin, että sankaritar on heitä kaikkia kauniimpi, parempi ja taitavampi. Unelmien prinssiä verrataan tässä kirjassa Teräsmieheen, joten hän on luonnollisesti sekä komea että älykäs. Tämän kirjan prinssi lausuu jopa runoja. Perivihollinen taas on blondi, joka kuvataan lähes pirun ruumiillistumaksi. On sanomattakin selvää, ettei ketään kohtaan herää suurempia sympatioita. Myös henkilöiden nimet ovat naurettavia. Yön taloon saapuessaan, oppilaat saavat joko pitää oman nimensä tai valita uuden. Zoeyn sukunimi on Redbird. Hänen suuri rakkautensa on Erik Night. Perivihollinen taas on nimeltään Afrodite. Yhden henkilön nimi  lähentelee vanhempia Bond-elokuvia huonossa huumorissaan: Elizabeth Titsworth.

Räikein ero oman nuoruuteni nuortenkirjoihin oli karkeus. Asioista todella puhutaan omilla nimillä, eikä seksi ole mikään tabu. Kauas ovat jääneet viattomat Sweet Valley High-kirjat. Huomasin sisäisen kukkahattutätini heräävän eloon käännellessäni kirjan sivuja. Puhuvatko nuoret oikeasti noin karkeasti? Vieläpä nuoret tytöt? Vika on varmaankin minussa, olen liian vanhanaikainen.

En aio lukea seuraavia julkaistuja kirjoja. Tämän rinnalla jopa Blue Bloods oli älykäs ja oivaltava. Merkityn jälkeen kaipaan elämääni jotain syvällistä. Loppuun vielä ehkä yksi kirjan älykkäimmistä letkautuksista:

"- - Sinä olet liian vahva, ja Afrodite on liian utelias merkistäsi. Ja olet tarpeeksi
kaunis ollaksesi yksi heistä." "Hei, niin olet sinäkin!" - - 
"Enkä, minä olen vain söpö." (s.225)

 Pisteet: 1/5

maanantai 6. toukokuuta 2013

Barbara Demick - Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa



Pohjois-Korean noin kuukauden takaisten uhkausten myötä kiinnostuin tästä kiistellystä maasta. Suljettu maa osui silmään kauppareissulla. Barbara Demick on viettänyt aikaa Etelä-Koreassa ja käynyt myös Pohjois-Koreassa. Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa kertoo kuuden Pohjois-Koreasta loikanneen henkilön tarinan. 

Pohjois-Koreaa hallitsee yksinhaltija, joka on korotettu jumalan asemaan. Lapset opetetaan pienestä lähtien palvomaan hallitsijaansa. "Rakas johtaja" menee oman perheen, jopa oman hengen edelle. 

Pohjoiskorealaisissa sanomalehdissä kerrottiin tarinoita
yliluonnollisista ilmiöistä. Sanottiin, että jos merimiehet lauloivat
merihädässä lauluja Kim Il-sungin kunniaksi, myrsky tyyntyi.
Kun Kim Jong-il kävi demilitarisoidulla rajavyöhykkeellä, 
salaperäinen sumu suojasi häntä Etelä-Korean tarkka-ampujilta. 
- - Kuten Jeesuksen syntyessä, myös Kim Jong-ilin syntymähetkellä
taivaalla oli kuulemma ollut kirkas tähti, ja sen lisäksi vielä
kaunis kaksoissateenkaari. (s.68)

Kuten Demick itsekin toteaa, vaikuttaa Pohjois-Korea parodialta. Lukijan on vaikea käsittää, miten ihmiset voidaan aivopestä uskomaan tällaisiin naurettavuuksiin. Demick kuitenkin muistuttaa, että uskottelu alkaa jo lapsena ja jatkuu läpi elämän. Kodeissa seinällä täytyi roikkua sekä johtajan ja myöhemmin myös hänen poikansa kuva. Seinälle ei saanut ripustaa muita kuvia ja kuvat täytyi pitää putipuhtaina pyyhkimällä ne joka aamu. 

Katsoin YouTubesta videoita, joissa kuvattin pohjoiskorealaisten reaktioita Kim Il-sungin kuolemaan. Ihmiset vajosivat polvilleen ja itkivät holtittomasti. Yksi Demickin haastattelema loikkaaja antaa tilanteesta toisenlaisen kuvan:

Nyyhkyttävien opiskelijoiden ympäröimä Jun-sang mietti:
Jos kerran kaikki muut tunsivat noin aitoa rakkautta Kim Il-sungia kohtaan
ja hän ei, niin kuinka hän sopisi joukkoon? - - Hän oli yksin erilaisuutensa
kanssa, täysin yksin. - - Tätä ilmestystä seurasi toinen yhtä hätkähdyttävä ajatus:
hänen koko tulevaisuutensa riippui hänen kyvystään itkeä. - -
Aluksi hän piti päätään painuksissa, jolloin kukaan ei voinut nähdä hänen silmiään.
Sitten hän totesi, että jos hän pitäisi silmiään tarpeeksi kauan auki, niitä 
alkaisi kirveltää, jolloin kyyneliä alkaisi valua.  - - Keho otti
mielestä vallan, ja äkkiä hän todella itki. Jun-sang tunsi
putoavansa polvilleen, keinuvansa edestakaisin ja nyyhkyttävänsä muiden lailla.
Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. (s.137f.)

Kuinka moni pohjoiskorealainen teeskentelee henkensä edestä? Kukaan Pohjois-Koreassa nyt asuva ei varmasti uskaltaisi antaa rehellistä vastausta tähän kysymykseen. 

Pohjoiskorealaisille uskotellaan, että muualla maailmassa asiat ovat vielä huonommin. Heillä "ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta". Heidän perivihollisiaan ovat amerikkalaiset, japanilaiset ja eteläkorealaiset. Lapset opetetaan pienestä asti vihaamaan ulkopuolisia:

Yksi musiikkiluokassa opetetuista lauluista oli "Ampukaa jenkkisiat":
"Vihollisemme amerikkalaissiat
yrittävät vallata kauniin isänmaamme
mutta valmistan omin käsin aseita
ja ammun heidät. PAM, PAM, PAM." (s.166)

Ruokapula iski Pohjois-Koraan 1990-luvulla. Demick kuvailee, miten pohjoiskorealaiset yrittivät selvitä vaikeimpien aikojen yli. Palkkoja ei maksettu ja kaupoista ei enää saanut riisiä. Samanaikaisesti yksityinen kaupankäynti oli kielletty, sillä se oli kommunismin vastaista toimintaa. Kuuliaisuus olisi kuitenkin johtanut varmaan kuolemaan, joten rahaa ja ruokaa oli saatava myös kyseenalaisin keinoin. Pohjois-Koreassa naisten ja miesten väliset avioliittoa edeltävät suhteet ovat tabu. Kaksi kirjan päähenkilöistä seurustelivat seitsemän vuotta. Tänä aikana mies uskalsi suudella naista poskelle kerran ja tällöinkin nainen vetäytyi kauemmas häpeissään. Ruokapulan aikana häveliäisyyden rajat kuitenkin häilyivät ja maassa alkoi esiintyä prostituutiota:

- - usein itsensä kaupittelijat olivat nuoria naimisissa olevia naisia,
jotka yrittivät epätoivoissaan saada lapsilleen ruokaa.
He pyysivät usein maksuksi vain pussillisen nuudeleita
tai muutaman bataatin. (s.210)

Nälänhädän kasvaessa, myös valtion toimet tiukentuivat. Ihmiset hakivat rahaa ja ruokaa rajan toiselta puolelta, Kiinasta. Valtio ei tietenkään tästä pitänyt, ja vankileiri- ja kuolemantuomioita jaettiin surutta: 

Etelä-Koreaan loikanneet pohjoiskorealaiset kertoivat, kuinka
1990-luvulla oli pantu toimeen teloituksia, joiden syyksi oli
riittänyt aviorikos, prostituutio, pidätyksen vastustaminen
tai epäasiallinen käytös. Rajan läheisessä Onsongin kaupungissa - -
neljä opiskelijaa oli teloitettu, koska he olivat viuhahdelleet
alasti juovuspäissään. (s.251)

Valtion täytyi tajuta, ettei propaganda pure nälkää näkeviin ihmisiin. Panoksia piti siis koventaa. Tämä tehtiin jälleen tavallisten ihmisten kustannuksella.

Tämä postaus sisältää paljon lainauksia kirjasta, koska ne ovat mielestäni hyvin kirjoitettuja ja kuvaavia. Kirjan rakenne on mielestäni onnistunut ja aidot tarinat koskettavat. Ne voi helposti kuvitella fiktioksi, mutta Suljettu maa luokitellaan kuitenkin tietokirjaksi. Tarinat ovat aitoja ja sorto jatkuu edelleen Pohjois-Koreassa. Suljettu maa oli vakuuttava lukukokemus ja sai minut ymmärtämään, ettei oman arkipäivän jokaisesta pikkuasiasta kannata valittaa. Meidän ei sentään tarvitse miettiä päivän jokaisena hetkenä, mistä saamme seuraavan ateriamme.

Pisteet: 5/5
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...