perjantai 22. maaliskuuta 2013

Dan Brown - Gåtornas palats

Lähde
Susan Fletcher työskentelee huippusalaisessa NSA:ssa (The National Security Agency), jossa hän murtaa työkseen koodeja. NSA on TRANSLTR-nimisen tietokoneen tyyssija. Se on lyömätön koodien murtaja. Kun NSA:ssa ennen työskennellyt Ensei Tankado väittää luoneensa murtamattoman koodin, syntyy NSA:ssa kaaos. Mukaan vedetään myös Susanin kihlattu, David Becker, joka seikkailee ympäri Sevillaa etsien erästä tiettyä sormusta.

Olen aiemmin lukenut kolme Brownin kirjaa, joten tiesin, mitä oli odotettavissa. Brown ei pettänyt tälläkään kertaa. Kirja on mukaansatempaava ja lyhyet kappaleet aiheuttavat sen, että lukemista on pakko jatkaa yön pikkutunneille asti. Brownin romaanien lukeminen on kuin elokuvan katsomista ja kappaleet ovat kuin leffan kohtauksia. Brownilla on myös kyky päättää jokainen kappale cliffhangeriin. On lähes mahdottomuus laskea kirja käsistään.

Brownin henkilögalleria ei koskaan ole se realistisin. Susan on kaunis, laiha ja superälykäs. David taas on komea, hauska ja älykäs hänkin. David on yliopiston lehtori, mitä sekä hän itse että kaikki muut ympärillä vähättelevät. Tämä tietenkin ärsytti minua suuresti. Sympatiat olivat kuitenkin Susanin ja Davidin puolella vaikka he nyt olivatkin niin täydellisiä. Muita henkilöitä ovat NSA:ssa johtavassa asemassa oleva Trevor Strathmore, Susanin työkaveri Greg Hale sekä superpahis "Hulohot".

Kirjan dialogi on ajoittain ärsyttävää. Ihmetystä ilmaistaan toistamalla joka ikinen asia, minkä toinen sanoo (tämä koskee erityisesti Susania), mikä antaa mielestäni vain typerän kuvan henkilöstä. Myös ihmisten hidas sytytys sekä toisen henkilön keskeyttäminen juuri kun tämä on sanomassa jotain tärkeää on turhauttavaa. Taisin heilutella kättäni pariin otteeseen sanoen mielessäni "Niin..?", eli toisin sanoen, mene jo asiaan. Saman tunteen herättivät kirjan viimeiset kaksikymmentä sivua; loppu oli aivan liian pitkitetty.

Brownin kirjoissa aina se vähiten todennäköisin pahis osoittautuu itse pahuudeksi. Osasin odottaa tätä, joten tässä kirjassa paljastus ei tullut suurena yllätyksenä. Siitäkin huolimatta kirja aiheutti sydämen tykytystä ja kynsien pureskelua. Brown todella hallitsee jännityksen. Seuraavana hyllyssä odottaakin Kadonnut symboli ja tänä vuonna ilmestyy Brownilta myös uusi kirja. Jännitystä odottaessa.

Pisteet: 4/5

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Oulun musiikkijuhlat - Psycho


OMJ esitti Madetojan salissa perjantaina 15.3. Psychon Oulun Sinfonian säestyksellä. Kapellimestarina toimi Neil Thomson. Orkesteri koostui pelkistä jousista ja taustalla nähtiin Hitchcockin legendaarinen Psycho. Elokuva oli siis sama vanha, miinus ääniraita. 

Kaikki varmasti tuntevat Psychon, mutta tässä kuitenkin lyhyt selitys juonesta: Marion Crane (Janet Leigh) ryöstää pomoltaan suuren summan rahaa ja pakenee kaupungista. Hän yöpyy tienvarrelta löytyvässä Batesin motellissa, jonka omistaa harmittomalta vaikuttava Norman Bates (Anthony Perkins). Marionin on tarkoitus jäädä vain yhdeksi yöksi, mutta tämä yö osoittautuukin hänen viimeisekseen kun hänet kylmäverisesti murhataan kuuluisassa suihkukohtauksessa. Tapausta selvittävät niin yksityisetsivä Arbogast kuin Sam, Marionin poikaystävä sekä Lila, Marionin sisko. 

Psycho ei ole kuten aiemmat Hitchcockin elokuvat. Se ei ole millään tavalla harmiton, vaikka huhu kertookin, että se on tehty hieman kieli poskella. Jotkin kohtaukset herättävätkin huvitusta, minkä ne varmasti tekivät 60-luvullakin. Psycho on kuitenkin vakuuttava, yllättävä ja painostava. Se on tyylikäs vaikka genrenä onkin halpa B-luokan kauhu. Verellä ei kuitenkaan mässäillä ja Anthony Perkinsin esittämä Bates on nerokas. En voi lakata ihailemasta Perkinsin tapaa esittää elokuvan pahista, se on niin hienovireistä.

Sitten itse OMJ:n ideaan, eli musiikin tarjoavaan orkesteriin. Aluksi olin varma, etten pysty keskittymään itse elokuvaan vaan että seuraan orkesterin edesottamuksia. Alkutekstien jälkeen tuli elokuvassa hiljainen kohta ja tunsin vaivautuvani orkesterin puolesta, kun sen jäsenet vain istuivat ja tuijottivat nuottejaan. Kummallista kyllä, jossain vaiheessa unohdin täysin orkesterin läsnäolon ja Psycho veti minut jälleen mukaansa.

Hyvän elokuvamusiikin tunnistaa siitä, ettei sitä tunnista. Toisin sanoen, sen olemassaoloa ei edes huomaa. Hitchcockin Linnut on siitä erikoinen, ettei siinä ole taustamusiikkia lainkaan, mikä tuntuu katsojasta erittäin ahdistavalta. Psychon musiikki taas on erikoista siinä, että se on toteutettu täysin jousilla. Psychon tunnelmaa on vaikea kuvitella ilman musiikkia, sillä se todella tekee Psychosta Psychon. Elokuva ei olisi mitä se on ilman musiikkia.

Psychon musiikki on Bernard Herrmannin käsialaa. Mies on tehnyt musiikin myös muutamaan muuhun Hitchcockin elokuvaan (esim. Mies joka tiesi liikaa). Perjantain jälkeen arvostin häntä vieläkin enemmän. Kuinka nerokasta onkaan saada aikaan koskettava, mutta samalla pelottava musiikki.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli mahtava. Orkesteri soitti upeasti ja kapellimestari oli taidokas. Samalla saimme pienen makupalan siitä, millaista elokuvissakäynti oli ennen äänielokuvia. Mykkäelokuvaa säestämässä oli ainakin piano kun ääniraitaa ei vielä elokuvaan voitu liittää. Olo oli perjantai-iltana hyvin nostalginen. 


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...