keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Carolly Erickson - Minä, Marie Antoinette

Lähde
14-vuotias itävaltalaistyttö naitetaan Ranskan tulevalle kuninkaalle. Tyttö joutuu jättämään turvallisen kotinsa ja siirtymään uuteen ja outoon hoviin. Tästä tytöstä tulee surullisen kuuluisa Ranskan kuningatar Marie Antoinette. 

Erickson huomauttaa kirjan lopuksi, että Minä, Marie Antoinette on suureksi osaksi fiktiivinen kertomus vaikkakin henkilöt ja tapahtumat sen taustalla ovat todellisia. Erickson on kuitenkin lisännyt tarinaan henkilöitä, joista ei historiankirjoissa ole mainintaa. Hahmot käyvät myös keskusteluja, joiden ei tietysti voida tietää tapahtuneen. Minä, Marie Antoinette ei siis ole elämäkerta (mitä se ei väitäkään olevansa). 

Minä, Marie Antoinette on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, kuten kirjan alkuperäinen nimi (The Hidden Diary of Marie Antoinette) vihjaakin. Tässä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Kirjan rakenne hieman kärsi katkonaisuudesta vaikkakin samalla lyhyemmät kappaleet tuntuivat mukavilta. Päiväkirjamuoto tuntuu kuitenkin intiimiltä. Lukija tuntee todella kurkistavansa kuningattaren elämään ja jakaa tämän ajatukset tapahtumista. Samalla tuntui  todella epätodennäköiseltä väittää, että kuningatar saattoi kirjoittaa päiväkirjaansa vielä vankeudessakin ollessaan. Tässä vaiheessa kaipasin jonkinlaista suunnanmuutosta ja ehkä jonkun toisen näkökulmaa asioiden kulkuun. Mutta eihän kaunokirjallisuuden aina tarvitsekaan olla niin realistista.   
Tsaarin tytär oli samankaltainen tarina kuin Minä, Marie Antoinette. Kirjojen taustalla olevat tarinat ovat toki hyvin samankaltaisia: tavallinen kansa nousee kapinaan aatelistoa vastaan. Lukiessani Tsaarin tytärtä tunsin kuitenkin myötätuntoa perhettä kohtaan, mutta Minä, Marie Antoinette ei herättänyt samanlaisia tunteita. Erickson tekee mielestäni kuningattaresta niin lapsellisen, että häneen on hyvin vaikea samaistua. Vaikka pientä kypsymistä tapahtuu, säilyy Maria Antoinetten naiviteetti loppuun asti. Koettelemusten olisi odottanut kasvattavan häntä vieläkin enemmän. Koska kyseessä on suurimmaksi osaksi fiktiivinen tarina, olisi Erickson voinut ottaa enemmän vapauksia Marie Antoinetten luonteen suhteen. Jos hänen tarkoituksensa kuitenkin oli kuvata kuningatar hieman typerässä valossa, niin siinä hän kyllä onnistui.

Lopun väkivaltaisuudet yrittävät kuvata vallitsevaa kaaosta ja anarkiaa, mutta mielestäni asialla mässäiltiin ihan liikaa. Kansasta myös tehdään piruja, mikä kylläkin varmasti oli kuningasperheen näkemys. Marie Antoinette taas kuvataan pyhimyksenä, joka vain haluaa auttaa köyhiä. Skeptisyyteni kasvoi aloitettuani kirjan Kaunis turhuus, joka myös käsittelee Marie Antoinetten aikaa hovissa. Kansa kärsi kun samanaikaisesti aateliset tuhlailivat. Minä, Marie Antoinettessa kuningatar esim. päättää säästää kenkien kustannuksessa käyttämällä yhtä paria kaksi kertaa yhden sijasta. Ei ihme, että rahvaan kärsivällisyys loppui. 

Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat korkealla Tsaarin tyttären myötä. Osittain kirja myös täytti odotukset koska luin sen loppuun kaikista pienistä puutteista huolimatta. Pidän kuitenkin Ericksonin tyylistä ja haluan lukea hänen teoksiaan jatkossakin. En myöskään koskaan kyllästy 1700- ja 1800-luvun Ranskaan ja kertomuksiin hovista. 

Pisteet: 3/5

maanantai 18. helmikuuta 2013

John Boyne - Poika raidallisessa pyjamassa

Lähde
"'Minä olen löytöretkellä', hän sanoi. - -
'Oletko löytänyt jotakin?' poika kysyi.
'Hyvin vähän.'
'Etkö mitään?'
'No, löysinhän minä sinut', Bruno vastasi
hetken kuluttua. (s.103f.)

Olin päättänyt ottaa hieman etäisyyttä otsikossa mainittuun teokseen ennen kuin edes yritän kirjoittaa siitä minkäänlaista arvostelua. Luin kirjan loppuun eilen, joten etäisyys taitaa tässä tapauksessa tarkoittaa vajaata vuorokautta. En kuitenkaan halua, että unohdan kaikki ne tunneskaalat mitä koin kirjaa lukiessani, joten yritän nyt saada ajatukseni tekstiksi.

Poika raidallisessa pyjamassa kertoo tarinan yhdeksänvuotiaasta Brunosta, joka perheensä kanssa muuttaa Auswitchin keskitysleirin läheisyyteen. Brunon isä on sotilas ja vastuullisessa asemassa. Brunolla on isosisko, Gretel, jota hän kutsuu Toivottomaksi Tapaukseksi. Tarinan alussa perhe siis jättää Berliinin taakseen ja Brunon on vaikea sopeutua uuteen taloon, jossa on vain kolme kerrosta viiden sijasta, ja jonka lähettyvillä on aita, jonka takana ihmiset liikkuvat raidallisissa pyjamissa ympäri päivän. Bruno kuitenkin löytää ystävän aidan toiselta puolelta. Pojan nimi on Shmuel. 

Tämä kirja on kirjoitettu yhdeksänvuotiaan näkökulmasta, mutta (kuten takakansi sanookin), se ei ole yhdeksänvuotiaille. Brunon ajatukset ovat sellaisia mitkä yleensäkin liikkuvat alakouluikäisen mielessä: hän kinastelee siskonsa kanssa, hän löytöretkeilee, hän suree ystäviensä jättämistä, hän ei pidä siitä, että häntä sanotaan lyhyeksi ja hän tylsistyy helposti. Hän on naiivi ja kunnioittaa auktoriteetteja. Läpi kirjan, Isä ja Äiti kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, samoin Isoäiti ja Isoisä. Yhä uudelleen tulevat myös esille erilaiset säännöt, kuten esim. ettei Äitiä saa keskeyttää, Isän työhuoneeseen ei saa mennä ja talon sisällä ei saa huutaa. 

Isä on Brunolle korkein auktoriteetti, jota hän sekä ihailee että pelkää:

"Bruno nielaisi hermostuneena ja vilkaisi muutaman minuutin
hiljaisuuden jälkeen Isää, joka tuijotti häneen kasvot
kivettyneinä. Bruno nuolaisi huuliaan ja katsoi pois.
Hänestä tuntui että oli huono ajatus katsoa isää silmiin." (s.53)

Samalla Isä on hyvin etäinen ja kylmä, eikä hän esim. halaa Brunoa. Tämä ei olisi kovin miehistä:

"'Bruno', Isä sanoi, nousi ylös ja tuli pois pöydän takaa
puristamaan Brunon kättä lujasti, sillä Isä ei ollut mikään 
halailija, toisin kuin Äiti ja Isoäiti, jotka halasivat
vähän liiankin usein jotta se olisi ollut enää mukavaa, 
ja antoivat vielä hempeileviä suukkojakin." (s.48f.)

Samanaikaisesti vaikuttaa, ettei Bruno kaipaakaan hellyyttä Isänsä puolelta. Hänen mielessään tunteiden osoittaminen on naisellinen piirre. Kun Bruno esim. tahtoisi sanoa Shmuelille, että hänen tulee tätä ikävä, ei hän pysty siihen. Tämä olisi liian tunteellista pojan sanottavaksi.

Auswitch muuttuu Brunon sanomana muotoon Aus-vitsi ja Hitler on Hilleri. Kun taas vuorossa on natsien käyttämä tervehdys, kuvailee Bruno sitä seuraavanlaisesti:

"Hän sanoi: 'Heil Hitler', minkä hän uskoi tarkoittavan
samaa kuin: 'Näkemiin, hyvää päivänjatkoa.'" (s.56)

Sekä Bruno että Gretel ovat siis tietämättömiä natsien suorittamista vainoista. Hillerin käydessä vierailulla, Bruno näkeekin vain epämiellyttävän ihmisen ja leirillä tepasteleva luutnantti Kotler on inhottava, koska hän kutsuu Brunoa pikkumieheksi. 

Kun Bruno tutustuu puolalaiseen Shmueliin, joka elää aidan toisella puolella, valkenee hänelle seikkoja elämän epäreiluudesta. Hän alkaa pohtia asioita. Hän vertaa itseään Shmueliin. Kun Shmuel sanoo, että hänetkin on pakotettu pois kotoaan, pitää Bruno pojan tilannetta omansa kaltaisena. Kun Shmuel sanoo, että aidan sillä puolen on paljon poikia, on Bruno kateellinen, kun Shmuelilla on niin paljon leikkikavereita ja hänellä ei yhtään ainutta. Bruno tutustuu myös muihin juutalaisiin, tietämättä näiden olevan juuri juutalaisia. Bruno kuitenkin aistii, että jokin tässä ihmisryhmässä herättää negatiivisia tunteita muissa, ja päätyykin valehtelemaan luutnantti Kotlerille, kun Brunon ja Shmuelin ystävyys uhkaa paljastua. 

Bruno ei voi ymmärtää, minkä takia aita on pystytetty eikä hän myöskään näe mitään eroa aidan eri puolilla asuvien ihmisten välillä. Hän vertaakin itseään usein Shmueliin, ja näkee useita yhtymäkohtia. Kolme vuotta vanhempi Gretel taas alkaa ymmärtää natsien ideologiaa, tai luulee ymmärtävänsä. Bruno keskusteleekin Gretelin kanssa aidasta:

"'Minä haluan tietää, miksi se on siinä?'
Gretel pyörähti ympäri tuolissaan ja katseli häntä uteliaana.
'Tarkoitatko, että et tiedä?' hän kysyi.
'Ei, en tiedä', Bruno sanoi. 
'En ymmärrä miksi me emme saa mennä
sen toiselle puolen. Mitä vikaa meissä
oikein on, kun meitä ei päästetä leikkimään?' (s.173)

Gretel yrittää selittää Brunolle, että juutalaiset ovat erilaisia kuin he, mutta ei kuitenkaan osaa kertoa mitä hän ja Bruno sitten ovat. Gretelin mielestä on kuitenkin varmaa, että juutalaisia he eivät ole. 

Ensimmäiset 200 sivua aikuinen lukija voi olla besserwisser ja puistella päätään lapsen tietämättömyydelle, ymmärtää kaiken rivien välissä olevan. Viimeiset sivut taas mykistävät ja yllättäen sitä ymmärtää, ettei koskaan ole tajunnut mitään tästä kirjasta tai holokaustista. Tein muistiinpanoja samalla kun luin kirjaa, minkä vuoksi pystyin käsittelemään sitä hieman järkiperäisemmin. Mitkään analyysit eivät kuitenkaan voi purkaa tätä kirjaa palasiksi, sillä kaikki mitä siitä onkaan kuvitellut, hajoaa viimeisten sivujen aikana. Se siitä tekeekin niin vaikuttavan.

"Mutta mikä se ero oikeastaan oli? Bruno ihmetteli itsekseen.
Ja kuka päätti, ketkä käyttivät raidallisia pyjamia
ja ketkä käyttivät univormuja? (s.98)

Pisteet: 5/5

torstai 14. helmikuuta 2013

Anthony Berkeley - Myrkytetyn suklaarasian arvoitus

Lähde
Emman jälkeen dekkari tuntui ihanan kevyeltä luettavalta. Myrkytetyn suklaarasian arvoitus on ensimmäinen kirja, jonka luin Berkeleylta. Ostin kirjan kirjaston poistokorista vuosia sitten 50 sentillä. Sain huomata, että tämä oli todella hyvä kauppa. 

Joan Bendix kuolee syötyään suklaata näytepakkauksesta, jonka hän on voittanut vedonlyönnissä. Poliisi on neuvoton ja rikoksen selvittäminen siirtyy kirjavalle joukolle ihmisiä, jotka ratkovat huvikseen laittomuuksia. Kerhoon kuuluvat sir Charles Wildman, rouva Fielder-Flemming, herra Morton Harrogate Bradley, Roger Sheringham, Alicia Dammers ja herra Ambrose Chitterwick. Suurin osa heistä on dekkarikirjailijoita, mutta joukosta löytyy myös asianajaja. Jokainen kerhon jäsen kertoo omista tutkimuksistaan ja teorioistaan viikoittaisissa tapaamisissa. Muut jäsenet taas koittavat löytää heikkoja kohtia teoriasta. 

Teoksen juoni epäilytti minua aluksi, mutta ymmärsin pian sen nerouden. Myrkytetyn suklaarasian arvoitus onkin yhden salapoliisiromaanin sijasta kuusi dekkaria. Jokaisen teorian jälkeen lukija uskoo ratkaisun löytyneen, mutta jollain tavalla seuraava ehdotus onnistuu aina olemaan parempi. Kirja onnistuu koukuttamaan lukijan viimeisille sivuille asti. 

On erikoista, että kerhon jäsenet jäävät hieman valjuiksi, vaikka he kertovatkin tarinaa. Tämä ei mielestäni kuitenkaan ollut huono asia. Pääosaan nousivat uhri ja rikokseen liittyvät henkilöt. Kuva herra ja rouva Bendixista muuttuu jokaisen näkemyksen myötä. Alussa pariskunta oli hellyyttävä ja heitä kävi sääliksi. Vähitellen rouva Bendixin luonne taas paljastuu, samoin herra Pennefatherin, jolle myrkytetty suklaarasia alunperin lähetettiin. Tässä teoksessa kukaan ei ole epäilysten ulkopuolella.

Ainoa asia, mistä en pitänyt kirjassa, oli loppuratkaisu. Verrattuna aiempiin sivuihin, se tuntui äkkinäiseltä ja huonosti suunnitellulta. Yllättävä se kuitenkin oli, sitä ei käy kieltäminen.

Kirjan luettuani katsoin vielä kirjaston sivuilta, josko hyllyistä löytyisi vielä muita Berkeleyn teoksia. Löytyihän niitä. Christien sijasta taidan siis jatkossa suosia erästä toista salapoliisikirjailijaa.

Pisteet: 5/5

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Jane Austen - Emma

Lähde
Seuraavana kirjahyllyssä odotti Jane Austen ja Emma. Aloitin tämän lukemisen useita vuosia sitten, mutta se jäi kesken. Silloin kirja pitkästytti minua. Nyt kuitenkin halusin pitää kiinni lukuprojektistani, joten annoin kirjalle toisen mahdollisuuden.

Emma Woodhouse elää rauhaisaa elämää yhdessä isänsä kanssa. Perheen arki pyörii kirjavan seurapiirin ympärillä ja Emma nauttii vailla sitoumuksia olevasta elämästään. Muut menevät naimisiin ja hankkivat perheenlisäystä, Emma sen sijaan yrittää löytää onnea muille. 

Emma ystävystyy nuoren Harriet Smithin kanssa ja rupeaa järjestämään tämän rakkauselämää uuteen uskoon. Samalla hän torjuu itseensä kohdistuneet kosintayritykset. Rakkaus kuitenkin yllättää jopa Emman.

Austen kuvaili Emman henkilönä, josta vain hän itse pitäisi. Emma eroaakin esim. Elizabeth Bennettistä, ainakin tiettyjen luonteenpiirteiden kohdalla. Hän leikkii amoria harmillisin seurauksin ja välittää enemmän muiden tunne-elämästä kuin omastaan. Juuri kun lukija on varma, että Emma on itse ihastunut ja tavoittelemassa tiettyä miestä, käykin selväksi, että tämäkin mies on hänen silmissään tarkoitettu jollekin muulle. Turhauttavaa.

Luin kirjan alkuperäiskielellä, mikä oli sekä elämys että haaste. Dialogi on todenmukaista ja sellaista kuin se siihen maailmanaikaan olikin. Kirja on kirjoitettu sen ajan yleisölle, jolloin moderni lukija pitää kieltä vanhahtavana ja paikoin hullunkurisena. Samalla teksti oli välillä raskassoutuista. Erityisesti Miss Batesin selostukset olivat hermoja raastavia. Austen on onnistunut kuvaamaan hyvin Miss Batesin hölmöä (ja rasittavaa) luonteenpiirrettä. Ja tämän hän tekee dialogin avulla.

Kirjassa on runsaasti dialogeja, joista suurin osa koskee sairauksia ja säätä. 2000-luvun lukijan on vaikea kuvitella, miksi yhdestä flunssasta nousee moinen häly, mutta vilustuminen 1800-luvulla oli todennäköisesti vakavampaa kuin nykypäivänä. Samalla arvostellaan kaikkea sitä mitä nainen voi ja ei voi tehdä. Yhtenä esimerkkinä on Jane Fairfaxin skandaalinomainen kirjeidenhakureissu kaatosateessa. 

Kirjan henkilögalleria on täynnä ääripäitä. Itse päähenkilö, Emma, on minulle ristiriitainen hahmo, enkä ole varma pidänkö hänestä vai en. Tällä hetkellä kallistun positiivisemmalle puolelle. Muista hahmoista pidin Mr Knightleysta sekä Mr ja Mrs Westonista. Mr Knightley on se henkilö, joka voi sanoa Emmalle suorat sanat kuitenkaan loukkaamatta naista liian verisesti. Hän on kuin Mr Darcy, ilman ylimielisyyttä kylläkin. Mrs Weston taas on toiminut Emman kotiopettajattarena ja nai kirjan alussa Mr Westonin. Minusta tämä pariskunta oli ihastuttava ja Mrs Westonin luonteenpiirteet (ystävällisyys, kiltteys ja jämäkkyys) olivat sellaisia, joita arvostan.

Kaiken kaikkiaan, olen iloinen, että luin Emman. Vaikka se kielellisesti olikin raskas, sisälsi se kuitenkin sellaista kepeyttä, joka esti minua laskemasta kirjaa käsistäni. 1800-luvusta haaveilevalle kirja antoi myös totuudenmukaisen kurkahduksen aikakauteen.

Pisteet: 4/5

tiistai 12. helmikuuta 2013

Anna-Leena Härkönen - Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Lähde
Poikkesin lukuprojektistani hetkeksi, kun ruokakaupassa silmiini osui Härkösen viimeisin kolumnikokoelma. En voinut vain ohittaa sitä, joten kirja tipahti ostoskoriin. Härkönenhän ei koskaan petä.

Ihannoin Härkösen kirjoitustyyliä. Se on niin arkinen, mutta samalla syvällinen. Hänen huumorinsa tuntuu lähes tahattomalta ja toivon joskus osaavani kirjoittaa kuten hän. 

Parasta Härkösen kolumneissa on niiden osuminen naulan kantaan. Välillä tuntuu siltä, kuin lukisi omaa päiväkirjaansa. Erityisesti kuvaus eräästä puhelinkeskustelusta tuntui oudon tutulta. Siinä sitä istuu ja lukee, miten itselle täysin vieras ihminen kuvailee asioita, joiden kanssa luuli vain itse kamppailevansa. Onhan se helpottavaa huomata, että myös muilla naisilla on omat oikkunsa ja etteivät nämä oikut edes eroa niin paljon niistä omista.

Toinen osapuoli ei aina arvostanut lukemiani katkelmia. Mielestäni esim. seuraava tekstipätkä oli hulvaton:

"Kun mies ja nainen muuttavat yhteen, nainen lupaa miehelle
että tämäkin saa tuoda uuteen kotiin itselleen
tärkeitä tavaroita. Hän katselee jonkin aikaa kolhuista pesäpallomailaa
- - mutta pikkuhiljaa miehen tavarat alkavat kadota jonnekin.
Lopulta mies itsekin alkaa vaikuttaa jonkinlaiselta
ylimääräiseltä huonekalulta, joka ei sovi
ollenkaan sisustuksen yleiseen linjaan. Retkottaa
siinä jotenkin niin tiellä."

Täytyy myöntää, että ymmärrän, miksi tämä kyseinen lainaus ei naurattanut miestä yhtä paljon kuin minua. Härkösen tyyli näissä kolumneissa on kuitenkin niin ihanan liioittelevaa, ettei sille voi kuin nauraa vedet silmissä. Tähän tyylilajiiin liioittelu sopii kuin nappi silmään.

Härkönen ei tosiaan pettänyt tälläkään kertaa. Pistän tämän kirjan mielelläni kiertoon, sillä tahdon, että myös muut saavat yhtä hyvät naurut kuin minä.

Pisteet: 4/5

torstai 7. helmikuuta 2013

N.J.Stevenson - Muodin vuosikymmenet 1800-luvulta nykypäivään

Olen kiinnostunut monista eri asioista, muoti on yksi niistä. En pahemmin seuraa nykymuotia enkä pukeudu sen mukaisesti, mutta minua kiinnostavat erilaiset yhdistelmät ja värien yhteensopivuus. Kun aloin noin puoli vuotta sitten pukeutua mekkoihin ja hameisiin farkkujen sijasta, koin eräänlaisen heräämisen; arkipukeutuminen voi olla inspiroivaa. Niinpä myös kirjahyllymme on täyttynyt erilaisista muotia käsittelevistä kirjoista, tässä niistä yksi.

Stevenson on jakanut kirjansa kappaleisiin, jotka käsittelevät eri aikakausia, esim. varhaisviktoriaanista kautta, art decoa sekä glamrockia. Muodin lisäksi kirja tarkastelee yhteiskuntaa yleensä ja näkee yhtymäkohtia muodin ja eri elämänalueiden välillä. Asiat kuten sota ja musiikki ovat vaikuttaneet muotiin.

Kirjan jokainen kappale sisältää tyypillisimmät vuosikymmenen lookit, infoa yhdestä tuon ajan suunnittelijasta sekä muutaman sivun myös miesten muodista. Jaottelu on mielestäni selkeä, koska yhdellä aukeamalla käsitellään aina vain yksi kuriositeetti. Jokaisen uuden luvun aloittaessa tiesi täten mitä tuleman pitää.

Luen tällä hetkellä Jane Austenin Emmaa, joten oli mukava löytää yhtymäkohtia kirjaan Muodin vuosikymmenistä. Empiretyyli nimittäin on juuri samoilta ajoilta kuin Emma. Empiretyyli on mielestäni suloinen ja herkkä, eikä niin jäykkä kuin kuvittelin senaikaisen muodin olevan. Lukiessani tunnistin myös monia muita tyylejä, joita en kuitenkaan ollut koskaan osannut sijoittaa oikealla vuosikymmenelle.

Aina 1900-luvun alkuun asti muoti ei näytä muuttuvan paljoakaan suuntaan jos toiseenkaan. Asut olivat peittäviä ja häveliäitä. Olikin mielenkiintoista verrata kirjan alkuasetelmaa viimeiseen lukuun. Jo 60-luvulla minihame järkytti järjestystä. Kappaleessa "Provosointi 1964-1969" kerrotaan myös yläosattomista bikineistä, jotka eivät kuitenkaan nousseet suuren yleisön suosikiksi. Vanhoillinen minä sanon tähän, että hyvä niin. Pitkälle oltiin kuitenkin tultu 1800-luvun muodista. 

Osio, joka koski miesten muotia oli mukava lisä vaikkakin erot eri vuosikymmenten välillä eivät olleetkaan yhtä räikeitä kuin naisten muodissa. Miesten kohdalla muutokset koskivat lähinnä housun lahkeiden käärimistä tai hatun lierin muotoa. Suurempia muutoksia koetaan vasta 1990-luvulla. Voin kuitenkin kuvitella, että aikoinaan sellaiset pikkuseikat kuin kravatin leveys tai puvuntakin nappien määrä olivat tärkeitä pukeutumisessa. 

Kirjan värikkyys oli parasta antia. Viime vuosisadan muotikuvia katseli mielellään, samalla voivotellen vaatteiden epäkäytännöllisyyttä. Huomasin haaveilevani kirjan sivujen mekoista, erityisesti yhdestä punaisesta (vasemmalla olevassa kuvassa), josta kuvateksti kertoi seuraavaa: "Asua valmistettiin tilauksesta ja koska siinä käytettiin uudenlaista tekokuitumateriaalia, hinta oli päätähuimaava." Niinpä tietenkin. Huippumuoti ei todellakaan ole kaikkien ulottuvilla. Hinnat ovat pilvissä, mutta onneksi pelkkä katsominen on ilmaista.

Julkkisten bongaaminen kirjasta oli mukavaa, vaikkakin niitä minun tunnistamiani ei ollutkaan niin monta. Mukana olivat toki muotijumalattaret kuten Audrey Hepburn, Twiggy ja Marlene Dietrich. Jäin miettimään, kuka jääkään 2010-luvulta mieleen muodin edelläkävijänä. 

Loppua kohti muotisuuntaukset muuttuivat tutummiksi ja tuntui hassulta nähdä kuva ilmatyynyllisistä lenkkareista, jotka olivat kovaa huutoa joskus minun nuoruudessani. Eksoottisuus katosi hetkessä. Jokin minussa haikailee 1800-luvun muodin perään, vaikka käytännössä se ei varmastikaan ole yhtä romanttista kuin kirjan sivuilla. Farkut vaan ovat niin loppuunkulutettu juttu (kirjaimellisesti), joten kaipaisin kunnon ravistusta arkiseen pukeutumiseen. Empiretyyli voisi tehdä comebackin. Ilman jäykkyyttä kuitenkin. 

Kirjan tylsintä luettavaa olivat muotisuunnittelijoiden esittelyt. Jostain syystä minua ei jaksanut kiinnostaa miten kukakin muoti-ikoni nousi huipulle, poikkeuksena Coco Chanel. Mielipiteistäni huolimatta, esittelyt kyllä sopivat saumattomasti kirjaan ja ymmärrän, miksi ne on sisällytetty teokseen. Totuin vain äkkiä kirjan lyhyihin selostuksiin ja yhtäkkiä yhden aukeaman pituinen teksti sai minut haukottelemaan. 

Muotia pidetään pintaliitona eikä siinä koeta olevan mitään syvyyttä. Muotia ei kuitenkaan pidäkään ottaa liian vakavasti. Jos tämän päivän muotia vertaa esim. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun pukeutumiseen, olivat säännöt silloin hyvin jäykkiä, eikä kenenkään oma persoona tullut esille kaiken tyllin ja silkin alta. Mielestäni 2010-luvun muoti ei vielä ole näyttänyt mitään yhtenäisyyttä. On siis mielenkiintoista nähdä miten muodin historia tulee käsittelemään meidän aikaamme. 

Pisteet: 4/5


lauantai 2. helmikuuta 2013

Hitchcock

Lähde
Olen jo pitkään fanittanut Hitchcockia ja hänen elokuviaan. Elämäkertahuumassani etsin myös Hitchcockin elämäkertaa, mutta en muistaakseni onnistunut löytämään sitä paikallisesta kirjastosta. Eilisen myötä haluan kuitenkin lukea kirjan yhä kiihkeämmin. Kävimme nimittäin katsomassa ensi-illassa olleen elokuvan Hitchcock, joka nimensä mukaan kertoo jännityksen mestarista.

Anthony Hopkins esittää Hitchcockia vuosiin 1959-1960 sijoittuvassa elokuvassa. Ohjaaja on juuri saanut valmiiksi elokuvan North by Northwest ja etsii kuumeisesti uutta projektia. Kaikki ympärillä yllättyvät kun Hitch kertoo päätyneensä kirjan Psyko filmatisointiin. Kirja perustuu tositapahtumiin ja kertoo Ed Gein nimisestä sarjamurhaajasta. Muut pitävät kirjaa B-luokan kauhuna, mutta Hitch näkee vain edessään haasteen. 

Näyttelijäkastia valitessa, edessä vilisee kuvia mm. Grace Kellysta, joka vastikään on luopunut elokuvamaailmasta ja ruvennut ruhtinattareksi. Loppujen lopuksi rooliin valitaan Janet Leigh (Scarlett Johansson). Ed Geinia, joka saa elokuvassa nimekseen Norman Bates, näyttelee homoseksuaali Anthony Perkins (James D'Arcy). Kuvaukset voivat alkaa.

Näin itse Psykon ensimmäisen kerran parikymppisenä. Yksi elokuvan sokkielementeistä oli päänäyttelijättären kuolema jo ensimmäisen puolentunnin aikana. Tapa, jolla nainen poistettiin pelistä, aiheutti myös sen, etten hetkeen voinut käydä suihkussa kurkkimatta vähän väliä suihkuverhon taakse. Elokuva oli ahdistava, pelottava ja yllättävä. Se ei muistuttanut mitään aikaisemmin Hitchcockilta näkemääni leffaa. 

Hitchcockin näkeminen fanin silmin oli uskomatonta. Oli mukavaa vihdoinkin ymmärtää lukuisat viittaukset, joita tämäkin leffa kuhisi. Erityisen suurta nautintoa aiheuttivat roolivalinnat. Anthony Hopkins on nappivalinta Hitchcockina, ei pelkästään ulkonäöllisesti, vaan kaikki toimii. Usean Hitchcock esittää-jakson nähneenä, alun ja lopun juoniselitykset osuivat ja upposivat. Hopkinsin eleet ovat niin sanotusti "spot on". 

Hitchcockia nimitetään rakkaustarinaksi. Tätä se osittain onkin. Se kertoo ainakin minulle jotain uutta Hitchcockin ja hänen vaimonsa Alman suhteesta. Alma tuki ja kannusti Hitchia kaikessa, miehen pakkomielteistä huolimatta. Helen Mirrenin roolisuoritus on jälleen varmaa tekemistä ja erityisen koskettava oli kohtaus, jossa Alman pinna lopulta täyttyy ja Hitch saa kuulla kunniansa. 

Pelkäsin Scarlett Johanssonin astumista kuvaan, koska hän tuntui mielestäni liian sensuellilta Hitchcockista kertovaan elokuvaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna, en tiedä miksi tämä oli mielipiteeni. Onhan tunnettua, että Hitchcockilla oli pakkomielle vaaleita näyttelijättäriään kohtaan, joten miksei hänen elokuvansa tähtönen olisi sensuelli törröhuuli. Loppujen lopuksi Johanssonin roolisuoritus oli kuitenkin vaatimaton, hyvällä tavalla. Hän onnistui vaikuttamaan yllättävän viattomalta.

Tämän elokuvan nähtyäni, odotan entistä innokkaammin tilaamaamme jättimäistä Hitchcock-boksia saapuvaksi. Tahdon taas nähdä Psykon ja kaikki ne muutkin leffat, joiden ansiosta Hitchcockia kutsutaan jännityksen mestariksi. 

Pisteet: 5/5
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...