tiistai 31. joulukuuta 2013

Homeros - Odysseia

Homeroksen Odysseian voi sanoa olevan kaikille tuttu tarina. Useimmat tietävät pätkiä kertomuksesta, m.m. tarinan seireeneistä sekä Penelopeiasta, Odysseuksen vaimosta, joka välttelee kosijoita kutomalla ja purkamalla samaa kangasta. Minä innostuin lainaamaan kirjan Stephen Fryn kielestä kertovan dokumentin perusteella. Tämä versio on Pentti Saarikosken suomentama ja se on proosan muodossa. Mukana on kuitenkin alkusointuja ja kieli on vanhahtavaa. 

Saarikoski kirjoittaa, ettei Odysseiaa usein nähdä romanttisena kertomuksena, vaan kostoretkenä. Odysseus on ollut poissa 20 vuotta, jona aikana kosijat ovat valloittaneet hänen kotinsa. He juovat ja syövät häpeilemättä Odysseuksen ruokia sekä vikittelevät tämän vaimoa Penelopeiaa. Palatessaan takaisin Odysseus naamioituu kerjäläiseksi ja paljastaa itsensä vasta koottuaan taakseen kannattajia. Hän surmaa kaikki kosijat ja vaipuu aviovuoteeseensa Penelopeian kanssa. Tarina ei kuitenkaan pääty näin romanttisiin tunnelmiin. Saarikoski kirjoittaa, että alkuperäiset kuulijat tahtoivat tietää, miten kävi kuolleiden kosijoiden omaisten kanssa. Tarinan viimeinen kappale onkin nimeltään Laerteen luona. Sovinto. Kaikista romanttisista piirteistään huolimatta Odysseia siis kertoo tarinaa kostosta.

Odysseus kulkee läpi tuulen ja tuiskun päästäkseen takaisin kotimaahansa. Hän joutuu vangiksi useampaan otteeseen sekä menettää miehistöään kaikenlaisille hirviöille. Toiveissani oli, että Odysseuksen päämäärä oli päästä takaisin rakkaan vaimonsa luo ja näin kuvittelinkin aina Saarikosken sanoihin asti. Tarinan lopusta on kuitenkin kiistelty ja minä voin mielihyvin asettua sille kannalle, että kertomus päättyy romanttisesti avioparin jälleennäkemiseen. Sillä mikä pitäisi Penelopeian toivon yllä kahdenkymmenen vuoden ajan ellei rakkaus? Kun Odysseus vihdoin palaa kotiin ei Penelopeia kuitenkaan ole uskoa silmiään. Ensin hän kuvittelee palvelijattaren valehtelevan eikä vielä Odysseuksen nähtyäänkään tunnista miestään. Odysseus joutuu kuvailemaan hänelle heidän aviovuoteensa ennen kuin Penelopeian silmät avautuvat. On merkillistä, että juuri Odysseuksen vaimo on viimeinen, joka tunnistaa Odysseuksen. 

Antiikin ajan jumalat ovat suuressa roolissa Odysseiassa. Ne ohjailevat ihmisten kohtaloita, pitäen heitä marionetteinaan. Odysseusta kuvataan merenjumala Poseidonin vihaamaksi, minkä vuoksi hänellä on niin suuria vaikeuksia päästä merten yli takaisin kotiin. Athene taas on Odysseuksen suojelija ja neuvoo häntä matkan varrella. Jumalatar ja velho Kirke pelastaa Odysseuksen ja hänen miehistönsä seireeneiltä neuvomalla miehiä laittamaan vahaa korviinsa. Kun Odysseus tappaa kosijat, on hänellä jumalten suostumus. Nämä saavat kosijat ampumaan harhalaukauksia ja täten häviämään. Jumalten apu on siis toivottua. 

Ottaen huomioon Odysseian aseman maailmankirjallisuudessa, en halunnut analysoida sitä liian suurena kokonaisuutena, vaan poimin siitä asioita, jotka jäivät minulla mieleen. Kirjan lukeminen proosamuodossa helpotti urakkaa ja Saarikosken käännös on erinomainen. En ihan heti uskaltaudu Iliaksen kimppuun, mutta voin ehdottomasti harkita lukevani sen vielä joskus.

Homeros: Odysseia (Odyssey), Otava 2012, Suom. Pentti Saarikoski, 307 s. 

maanantai 30. joulukuuta 2013

E.L.James - Fifty Shades Darker

Fifty Shades Darker jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Ana on jättänyt Christianin taakseen, mutta suree menetystään. Pian Ana huomaakin palanneensa takaisin Fiftynsä luo. Christian on kuitenkin muuttunut. Hän ei tahdo enää satuttaa Anaa ja haluaa tämän kanssa normaalin parisuhteen. Esteenä parin onnelle ovat Christianin kammottava menneisyys, kostonhimoinen exä sekä Anan vihaama Mrs Robinson. Christian ei myöskään malta olla puuttumatta Anan työkuvioihin. 

Ensimmäisen osan lukemisesta on vierähtänyt aikaa, joten olin aluksi vähän hukassa juonen suhteen. Oletin, etteivät Ana ja Christian päädy uudelleen yhteen aivan heti, mutta James ei aikaillut tässä suhteessa. Tuskin Ana on ehtinyt toipua menetyksestään kun hän taas onkin yhdessä Christianin kanssa. Alkaa uskomaton viikko, jonka aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista. Aluksi Ana on skeptinen Christianin uusien tunteiden suhteen, mutta pian hän antautuu täysin miehelle. He käyvät purjehtimassa, syömässä hienoissa ravintoloissa ja (yllätys yllätys) harrastavat uskomatonta seksiä. Samaan aikaan Christianin entinen sub seuraa Anaa yrittäen keksiä, mikä naisessa onkaan niin ihmeellistä, että Christian rakastaa häntä. Ana muuttaa Christianin luo asumaan ja kun viikko lähenee loppuaan, kosii Christian naista. Viikon aikana ehtii tapahtua paljon.

Peräänkuulutan todenmukaisuutta myös silloin kun kyseessä on tällainen eroottinen romaani kuin Fifty Shades Darker. En voi käsittää miksi Jamesin on täytynyt ahtaa kaikki nämä tapahtumat yhden viikon ajalle. Kuka ihme kosii toista tunnettuaan tämän kaksi viikkoa? Christian ei tietenkään ole aivan järjissään mitä tulee ihmissuhteisiin, mutta jotain rajaa nyt kuitenkin. Kun Ana sitten epäröi vastaustaan, suutahtaa Christian ja ihmettelee, mikä asiassa muka on niin ongelmallista. Tämä täysi suunnanvaihdos on sitä paitsi hämmentävä. Kirjan nimi viittaa siihen, että luvassa on sairaampaa menoa kuin ensimmäisessä osassa, mutta sarja muuttui mielestäni ällöttävän romanttiseksi. Toki Ana saa tietää enemmän Christianin lapsuudesta ja syistä hänen mielihaluihinsa, mutta tämä ei siltikään oikeuta kirjan nimeä.

Valitettavasti Jamesilta alkavat loppua ideat kesken ja jo toinen osa toistaa itseään. Kursivoidut Oh ja Oh my ja jopa Holy cow löytyvät edelleen kirjasta. Huulen jyrsiminen jatkuu myös. Seksi on tietysti edelleen parasta ikinä ja Ana kyseleekin viattomasti Christianilta, onko tämä tällaista kaikilla pareilla. Kyseessä on toki eroottinen romaani, joten harrastelu ei tule yllätyksenä, mutta sen määrä alkoi turhauttaa. Käsittääkseni naiset kaipaavat tällaisilta teoksilta jotain syvällisempää juonentynkää. Samanlaisina toistuvat kohtaukset menettävät viehätyksensä todella äkkiä enkä ymmärrä mitä uutta James voi tuoda sarjan viimeiseen osaan.

Vaikka kirja ei tietyissä suhteissa tuo mitään uutta, onnistui se kuitenkaan pitämään mielenkiintoni. Tämä johtui lukuisista sivuhahmoista, jotka loivat jännitettä Anan ja Christianin suhteeseen. Häiriytynyt Leila, joka uhkailee Anaa aseella ja josta Ana lopulta on mustasukkainen oli sopivan ärsyttävä. Ana on myös mustasukkainen Mrs Robinsoniksi nimeämästään naisesta, jolla on ollut suhde Christianiin kun tämä oli nuorempi. Anan ja Mrs Robinsonin lopullinen kohtaaminen Christianin syntymäpäivillä oli herkullista luettavaa. Mukana ovat myös närää aiheuttavat Anan miespuoliset ystävät José ja Ethan. Anan inhottava pomo Jack taas on uhkaavampi kuin ensinäkemältä voi kuvitellakaan.

Jollain ihmeen ilveellä juoni siis kantaa läpi koko kirjan. Loppu ei vastannut odotuksiani ja olin hieman pettynyt siihen, millaisen cliffhangerin James lopulta keksi. Mutta kun nyt on alkuun päästy, niin mitäs sitä kesken lopettamaan: yksi kirja jäljellä.

E.L.James: Fifty Shades Darker, Vintage Books 2011, 532 s.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Kirjat 2013

Otin tavoitteeksi vuonna 2013 aloittaa oman kirjahyllyn annin lukemisen aakkosjärjestyksessä. Projektini vähän ontui, mutta sain kuitenkin luettua muutaman sellaisen kirjan, jotka ovat olleet lukulistallani jo pidemmän aikaa. Jane Austenilta ensimmäisenä rivissä oli Emma. Myöhemmin luin Austenilta myös Sense and Sensibility. Austen-kiintiön ei voi sanoa tulleen täyteen tältä vuodelta noiden kahden teoksen myötä, mutta jostain syystä en enää löytänyt tietäni takaisin Austenin kohdalle kirjahyllyssä. 

Boynen Poika raidallisessa pyjamassa kuuluu siihen kategoriaan, joka on odottanut lukemista hävettävän kauan. Sama koskee Coelhon Alkemistia. Olivatko nämä kirjat sitten odotuksen arvoisia? Ehdottomasti! Poika raidallisessa pyjamassa kosketti ja Alkemisti sai miettimään syvällisiä. Sain molemmat nämä kirjat teini-ikäisenä ja olen iloinen, että luin ne vasta nyt. Osasin arvostaa niitä eri tavalla. 

Vuoteeni kuului myös kaksi Brownin teosta, jotka eivät tuottaneet pettymystä. Tällä hetkellä luen (vihdoin) mieheni kanssa Infernoa, joten vuosi päättyy ja seuraava alkaa Brownin parissa. Eipä tuo minua haittaa. 

Nuorisokirjoja ehdin lukemaan vain yhden, joka sekin oli pettymys. Nyt täytyy kuitenkin myöntää, että jatko-osa odottaa hyllyssä (se maksoi vain pari euroa Akateemisessa). Aina kun sanon, etten lue yhtäkään jatko-osaa, niin mystisesti sellainen eksyykin kokoelmaamme. 

Chick-lit-kirjoja kertyi kolme, joista heikoin oli Carrien nuoruusvuodet. Iloinen yllättäjä taas oli Bridget Jones. Revenge Wears Prada taas pääsi ilmestymään minulta salassa, joten sen osuminen silmiin kirjakaupassa oli positiivinen asia. 

Vuoden parasta antia oli ehdottomasti Cleaven Little Been tarina. Harvoin kirja saa minut sekä itkemään että nauramaan, mutta tämä teos onnistui siinä. 

Yhteensä 23 kirjaa. Lukuintoni vähän hiipui loppuvuodesta kun töissä piti kiirettä. Ensi vuonna jatkan aakkosprojektiani, sillä se osoittautui todella mielekkääksi.

Muokkaus: Aliarvioin itseni ja julkaisin tämän postauksen hieman liian aikaisin. Loppulukema vuodelle 2013 on siis 25 kirjaa nyt kun sain luettua loppuun sekä Fifty Shades Darker että Odysseia

lauantai 28. joulukuuta 2013

Helen Fielding - Bridget Jones: Elämäni sinkkuna

Bridget Jones on nainen, jolla on ongelmia vaikka muille jakaa. Paino nousee ja laskee jojomaisesti, alkoholi ja tupakka maistuvat ja miehet ovat sikoja. Bridget tekee useita uudenvuodenlupauksia, jotka pitävät vaihtelevalla menestyksellä. Hän päätyy suhteeseen pomonsa kanssa ja joutuu toimimaan vanhempiensa erotuomarina. Kaikki tämä välittyy lukijalle tiiviissä päiväkirjamuodossa.

Bridget Jones on legenda jo siinä mielessä, että se omalta osaltaan määritteli chick litin muodon. Nopealukuista hömppää, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Olen lukenut samaista genreä myös aiemmin m.m. Himoshoppaajan muodossa. Se ei oikein kolahtanut koska rahan tuhlaaminen (vaikka sitä ei olekaan) ärsyttää minua. Luin siis kirjan turhautuneiden huokausten kera. Bridgetin ongelmat taas ovat toisenlaisia. Ainaiseen makeannälkään ja jatkuviin laihdutuskuureihin voin jopa samaistua. Kun Bridget luokittelee Mars-patukan energiasisällön vastaavan puolikasta greippiä en voi kuin nauraa; kuulostaa tutulta itsensä huijaamiselta. 

Kirjan päähenkilö on itseoikeutetusti päiväkirjan kirjoittaja, eli Bridget. Sivuhenkilöt ovat kuitenkin myös taitavasti rakennettuja ja täydentävät tarinaa hyvin. Mark Darcy, jonka salmiakkikuvioinen paita ensin oksettaa, osoittautuukin todelliseksi herrasmieheksi. Daniel Cleaver taas on sika miehen muodossa. Bridgetin vanhemmat ja ystävät ovat toinen toistaan höperömpiä. Bridget taas kuvailee lähes kaikkia ympärillään näkemiään naisia pitkäsäärisiksi kaunottariksi ja  näkee itsensä epäonnistuneena ihrakasana. 

Olen nähnyt molemmat Bridget-elokuvat ennen tämän kirjan lukemista. Alku antoi olettaa, että kirjan tapahtumia on seurattu orjallisesti, mutta toisin kävikin. Bridget on kirjassa paljon vahvempi mitä tulee Danieliin eivätkä Mark ja Daniel koskaan kohtaa dramaattisessa katutappelussa. Bridget ei myöskään juokse Markin perään lumisateeseen lenkkareissa, pikkupöksyissä ja ulkotakissa. Ei ollut siis oikeastaan mitään väliä, että näin ensin elokuvan. Kyseessä on kuitenkin kaksi toisistaan poikkeavaa mediaa. Ainoa vaikutus oli, että vaikka Bridgetiä kirjassa kuvaillaan brunetiksi, onnistuin näkemään hänet vain ja ainoastaan blondina Renée Zellwegerinä. 

Koska olin nähnyt elokuvan ennen kirjan lukemista, naurattivat minua kohdat, joissa mainittiin Hugh Grant sekä Colin Firth. Bridgetin uusi pomo pohdiskelee, miten Hugh Grant voi maata prostituoidun kanssa ja päästä kuin koira veräjästä. Colin Firth taas näyttelee herra Darcya sarjassa Ylpeys ja Ennakkoluulo, johon koko Britannia on koukussa. Asiaan yhtään sen enempää perehtymättä mietiskelin, ovatko nämä kohdat toimineet inspiraationa pyytää näitä kahta miesnäyttelijää mukaan leffaan, vai onko kaikki vain sattumaa? 

Bridget Jones: Elämäni sinkkuna oli viihdyttävä lukukokemus. Se oli mukavan puhdistava yllärisyvällisen Pussikaljaromaanin jälkeen. Hyllyssä odottavat nyt myös sarjan toinen ja kolmas osa, mutta jätän ne hieman myöhemmäksi. Ei makeaa mahan täydeltä. 

Helen Fielding: Bridget Jones: Elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary), Otava 2013, Suom. Sari Karhulahti, 381 s. 

maanantai 23. joulukuuta 2013

Mikko Rimminen - Pussikaljaromaani

Henninen, Lihi ja Marsalkka: kolme helsinkiläismiestä, jotka viettävät tuikitavallista kesäistä päivää vaeltaen ympäri Kalliota. Vastaan tulee jos jonkinmoista kulkijaa ja tapahtumaa: pesukone ja mummo, pyllistämisestä suivaantuvat poliisit sekä joukko teinejä juopottelemassa puistossa. Miehet itse ottavat tilanteet hyvin rennosti.

Minulla ei ollut suuria odotuksia Pussikaljaromaanin suhteen. En yleensä lue kotimaista kirjallisuutta (Anna-Leena Härkönen on poikkeus), mutta tämä opus tarttui kerran mukaan alennusmyynneistä. Pussikaljaromaani kuuluu taas siihen ryhmään kirjoja, joka olisi pitänyt lukea jo aikoja sitten, mutta kiinnostusta ei vain ole löytynyt. Viikko sitten poimin sen kuitenkin kirjahyllystä kokeilumielessä. 

Kaikessa tyhjänpäiväisyydessään Pussikaljaromaani on todella mukaansatempaava ja syvällinen. Kun sitä tarkastelee lähemmin, se kertoo kolmesta miehestä, jotka maleksivat ympäri kaupunkia juoden ja jutellen. Jos olisin tiennyt juonesta tämänkään verran ennen kuin ostin kirjan, olisi se saattanut jäädä kaupan hyllylle. Tässä tapauksessa oli kuitenkin hyvä, ettei minkäänlaisia ennakko-odotuksia ollut. 

Kirjan mieskolmikko on hellyyttävä. He ovat hyviä ystäviä, jotka seisovat toistensa rinnalla niin hyvässä kuin pahassa. He heittelevät toisilleen herjaa, joka ilmeisesti miesporukassa ei ole niin suuri synti kuin naisten keskuudessa. He kertovat toisilleen tarinoita, jotka saavat lukijan nauramaan ääneen. He ovat sympaattisia ja auttavaisia. Kaikki se oluenkittaaminen antaa odottaa jotain ihan muuta, joten miehistä kuoriutuva pehmopuoli on positiivinen yllätys. 

Minun versioni Pussikaljaromaanista sisältää myös ohjaaja Ville Jankerin jälkisanat. Hän kertoo, että Rimminen työsti kirjaa neljä vuotta, mikä tuntuu uskomattomalta. Sen lukeminen on niin vaivatonta, joten oletin myös sen kirjoittamisen olleen huoletonta ja helppoa. Rimminen näyttää vain kirjoittavan paperille sen mitä nyt mieleen tulee, mutta näin ei kuitenkaan ole. Pussikaljaromaanin huolettomuus on ilmeisesti tarkkaan harkittua. Ehkä juuri tällaisen huolettoman kirjallisuuden luominen on hankalinta. Kirja etenee omalla painollaan ja kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta, mikä juuri tekeekin siitä niin hyvän.

Kirjan ensimmäinen puolikas eteni vauhdikkaasti, mutta sitten minulla tuli jonkinlainen kyllästyminen. Kappaleita ei ole montaa, mutta aina kun aloitin uuden sellaisen, tuntui se jotenkin työläältä. Kieleen ja ajatusmaailmaan täytyi joka kerta päästä uudelleen kiinni. Kun siinä sitten onnistui, sujui loppu vauhdikkaasti. Pussikaljaromaani palautti uskoni moderniin suomalaiseen kirjallisuuteen. Se myös osoitti, ettei kirjasta kannata tietää paljon etukäteen sillä ennakkoluulot voivat pilata lukukokemuksen. 

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, Teos 2011, 336 s.  

maanantai 14. lokakuuta 2013

William Shakespeare - Hamlet

Päätin vihdoin lukea tämän klassikon, suomeksi kylläkin ja vieläpä hieman lyhyempänä versiona. Idea lähti Stephen Fryn dokumenttisarjasta, jonka nähtyäni inspiroiduin lopulta lukemaan myös Hamletin. 

Näytelmä sijoittuu Tanskaan ja sen päähenkilö on prinssi Hamlet, jonka isä on juuri kuollut. Kuninkaan paikalle tulee hänen veljensä, joka nai samalla kuningattaren, eli Hamletin äidin. Kuolleen kuninkaan haamu kuitenkin ilmestyy Hamletille kertoen, että hänen veljensä on hänet surmannut. Tästä alkaa koston kierre, jossa Hamlet yrittää etsiä oikeutta ja tuore kuningas pitää valtaistuimensa.

"Ollako vai eikö olla, siinä vasta pulma." Tämä sitaatti on yksi tunnetuimpia maailmassa ja se on poimittu juuripa Hamletista. Aiemmin mainitussa dokumentissa sitaatti tulkittiin Hamletin itsemurhapohdinnaksi, mitä en koskaan ollut ajatellut. Hamlet kärsii isänsä kuolemasta ja siitä, että valtaistuin häneltä noin vain vietiin. Tuore kuningas kyseenalaistaa Hamletin mielenterveyden yrittäen näin pitää valta-asemansa.

Shakespearea ja hänen näytelmiään pidetään suuressa arvossa ympäri maailmaa; ne edustavat korkeakulttuuria ja sivistystä. Minulle läheisin näytelmä on Romeo ja Julia, joka tarinana on kaunis ja koskettava. Olen myös kerran käynyt Oulun teatterissa katsomassa Kuinka äkäpussi kesytetään. Shakespearen kieli englanniksi luettuna on kaunista, mutta myös vaikeaselkoista. Se sisältää piilomerkityksiä joten sanat tarkoittavat yleensä enemmän kuin miltä pintapuolisesti näyttää. Hamletin suomennos on mielestäni ihan ok. Se on hieman lyhennetty ja yksinkertaistettu, mutta siltikin sen lukeminen on raskasta. Lainasin kirjan ajatellen, että luen sen hetkessä, mutta näin ei käynytkään. Teksti täytyy lukea ajatuksella tai muuten sen sisällöstä ja puolet tajuamatta. Huomasin myös, että hälyisä kissanäyttely ei ole sopiva ympäristö Shakespearen lukemiseen.

Jostain syystä Hamlet ei herättänyt minussa sen suurempia sympatioita hahmoja kohtaan. Voi tietysti olla, että keskittymiskykyni ei ollut parhaimmillaan. Tapahtumat eivät nimittäin herättäneet minussa tunteita eikä tarina onnistunut koskettamaan minua. Näytelmän lukeminen on toki aivan eri asia kuin sen näkeminen. Välillä tuntui, että minun olisi itse pitänyt lukea vuorosanoja läpi ääneen, jotta näytelmä olisi heränyt eloon. Olen aiemmin lukenut Molièren näytelmän Saituri ja se oli mielestäni loistava. Sama tunne jäi Ibsenin Nukkekodista. Näistä jäi kytemään halu lukea lisää näytelmiä ja Shakespeare oli toki ensimmäisenä listalla. Romeon ja Julian tarinaan minun oli helppo eläytyä, sillä ennen sen lukemista olin nähnyt sen elokuvaversion (kyllä, sen missä on Leo DiCaprio).

Olen päättänyt lukea enemmän näytelmiä, sillä ne ovat oma taiteenlajinsa. Niiden lukemista täytyy vaan harjoitella, sillä muuten sisältö jää ontoksi. Ulkonäkö voi pettää ja lyhytkin teksti huijata pituudellaan.  

perjantai 11. lokakuuta 2013

Kiirettä pitää

Tuntuu siltä, että työskentelen nykyään 24/7 eikä kirjojen lukemiseen valitettavasti jää aikaa. Lainasin kuukausi sitten pitkästä aikaa kirjoja kirjastosta, niiden joukossa Hamletin. Meneillään on myös Stacy Schiffin Kleopatra. Syysloma lymyilee nurkan takana ja toivon, että silloin voin taas keskittyä enemmän keskeneräisiin teoksiin. Suunnitteilla on myös postaus lapsuuden/nuoruuden suosikeista. 

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Alaa Al-Aswani - Chicagolaisittain

Chicagolaisittain kertoo kahdeksan eri egyptiläisen elämänkohtalosta Chicagon kaupungissa Amerikassa. Heidän elämiinsä kietoutuu myös muutaman amerikkalaisen elämäntarina. Useimmat kirjan egyptiläisistä ovat jättäneet kotimaansa koska haluavat aloittaa uuden elämän Amerikassa. He ovat tutkijoita ja opiskelijoita, jotka stipendin turvin saapuvat Chicagoon. 

Kirja on kerrottu kolmannessa persoonassa, lukuun ottamatta Nagi Abdassamadia, joka kertoo tarinansa ensimmäisessä persoonassa. Nagi ei saanut opiskelupaikkaa Kairossa poliittisista syistä ja muuttaa tästä syystä Chicagoon. Hän tapaa Karam Dawsin, joka on menestynyt kirurgi. Yhdessä he alkavat punoa juonta Egyptin presidentin päänmenoksi. Samaan aikaan Nagi tapailee Wendyä, juutalaisnaista.

Ahmad Danana on egyptiläisopiskelijoiden liiton puheenjohtaja, mikä vie kaiken hänen aikansa. Hän joutuu ongelmiin väitöskirjaohjaajansa Dennis Bakerin kanssa, jolloin häntä uhkaa yliopistosta erottaminen. Danana on naimisissa kauniin Marwan kanssa, joka on kyllästynyt rakkaudettomaan avioliittoonsa haluten takaisin Egyptiin. 

Šaima on vasta saapunut Chicagoon eikä vielä tunne oloaan kotoisaksi. Hän tapaa Tariq Hasibin, joka on huippuoppilas. Pariskunta aloittaa suhteen, jota kumpikaan heidän vanhemmistaan ei hyväksyisi. 

Muhammad Salah on naimisissa amerikkalaisen Chrisin kanssa. Salah on alkanut kaipaamaan Egytiin kymmenien vuosien jälkeen. Hän ryhtyy käymään läpi vanhaa osoitekirjaansa tavoittaakseen edes hitusen Egyptiä chicagolaisessa kodissaan. Salahin ystävä Rafat Sabet taas saa huomata, että hänen tyttärensä Sara on omaksunut myös negatiivisia puolia amerikkalaisesta kulttuurista. 

Chicagolaisittain lumous on sen henkilöhahmoissa. Ne tuntuvat aidoilta ja niiden tarinat siitä, miten ne päätyivät Amerikkaan ovat uskottavia. Jokainen henkilö on erilaisessa elämäntilanteessa, mutta kaikilla on myös jotain yhteistä. Kuvaus Tariqista voisi sopia keneen tahansa kirjan egyptiläisistä henkilöistä:

Hän oli kuin minuuttiviisari: yksinäinen, laiha, kurinalainen - -,
joka puski eteenpäin vakaassa tahdissa. (s.27)

Kukaan ei halua tuottaa pettymystä perheelleen tai vanhemmilleen. Jos amerikkalaisia sarjoja on uskominen, löytyy tällainen ajatustapa myös Amerikasta. Myös Al-Aswanin kuvaama vanhoillisuus ei tietyiltä osin poikkea eräistä ajatusmalleista, joita Amerikassa on valloillaan. Seksi säästetään avioliittoon, hyvä että toista saa edes suudella ennen papin aamenta. Šaiman ja Tariqin suhde on siis hyvin epätavallinen. Šaima kokee valtavia omantunnontuskia kun taas Tariq suhtautuu asiaan huolettomammin. 

Yritin miettiä syytä sille, miksi juuri Nagi on minä-henkilö kun kaikkien muiden tarinat kerrotaan kolmannesta persoonasta. Mikä tekee juuri Nagista niin erikoisen? Minun mielestäni hän oli vähiten mielenkiintoa herättävä henkilö, vaikkakin kyseenalainen suhde juutalaisnaiseen toikin hieman jännitettä hänen elämäänsä. Samaan aikaan häntä toki vainoaa tiedusteluvastaava Safwat Šakir, joka saa vihiä Nagin suunnitelmista. Jostain syystä Nagi henkilönä ei kuitenkaan sytyttänyt enkä osaa oikeuttaa hänen paikkaansa minä-henkilönä. 

Chicagolaisittain sisältää politiikkaa, mutta myös runsaasti miesten ja naisten välisiä suhteita. Tässä onkin jo mainittu Šaima ja Tariq sekä Nagi ja Wendy, mutta toinen mielenkiintoinen pariskunta on Ahmad ja Marwa. Ahmad kuvataan oikeana sovinistisikana, joka on kiinnostunut vain Marwan isän rahoista. Ahmad käyttää valtaansa niin vaimoonsa kuin muihin egyptiläisiin stipendiaatteihin. Ahmadin naiskuva ei myöskään ole imarteleva:

Voi tuota mystistä, ristiriitaista ja järjenvastaista olentoa - - 
Eikö jo vanha runo sanonut: "Halu saa naisen pidättymään"?
Tosiaan... Naiset ovat vähempiä järjessä ja uskossa, joten
kunnon miehen tulee taivuttaa nainen tahtoonsa
yhteiselämässä niin kuin vuoteessakin - -. (s.128)

Ahmad on länsimaalaisen silmissä hyvin stereotyyppinen ja raivostuttava hahmo. Lukija säälii Marwaa, joka joutuu kestämään yhteiseloa tällaisen miehen kanssa. Ahmadin käytöstä ei tietysti voi niputtaa islamin piikkiin, sillä tällaisia miehiä löytyy joka uskontokunnasta ja valtiosta. 

Kirjassa kuvaillut amerikkalaiset eivät ole niitä tyypillisimpiä. Houkutus olisi varmasti suuri kuvailla kaikki ylipainoisiksi ja hieman yksinkertaisiksi, mutta näin Al-Aswani ei (onneksi) tee. Al-Aswani on itse opiskellut Chicagossa, joten myös kirja sisältää varmasti kuvauksia hänen tuntemistaan amerikkalaisista. Kirja sisältää kuitenkin myös kritiikkiä amerikkalaisia ja Amerikkaa kohtaan. Nagi pohtii esimerkiksi seuraavaa:

Tämän viheliäisen Amerikan näen nyt sisältäpäin, 
ja minut valtaa - - hämmennys. Mielessäni
kaihertaa kysymys: "Nämä kunnon amerikkalaiset, jotka
kohtelevat muukalaisia hyväntahtoisesti, jotka
hymyilevät päin ja ihastuvat uuteen ihmiseen
ensisilmäykseltä, jotka auttavat, avaavat vieraille
ovia, ja kiittelevät vuolaasti vähäisimmistäkin
syistä - käsittävätkö he, miten hirvittäviä rikoksia
heidän hallituksensa tekee ihmisyyttä vastaan? (s.46-47)

Henkilöistä juuri Nagi vastustaa eniten Amerikkaa. Samalla hän kuitenkin vastustaa myös omaa maansa hallintoa. Nagi ei kuulu kumpaankaan maahan, sillä hänen ideologiansa ei sovi Egyptin eikä Amerikan raameihin. Kirjassa viitataan myös syyskuun yhdenteentoista, jonka myötä jokaista lentokoneeseen astuvaa arabia katsottiin epäilevästi, niin tehdään varmasti vieläkin. Chicagolaisittain antaa kuitenkin erilaisen kuvan arabimaailmasta, sellaisen, jota ei uutisissa näytetä. 

Chicagolaisittain oli iloinen yllätys. Sen henkilökuvaukset ovat hyviä ja tarina etenee jouhevasti. Tämän kirjan luettuani myös kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni yhden askeleen. 

Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain (شيكاجو), (WSOY 2007), Suom. Sampsa Peltonen, 385 s.)

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Top-10 kannet

Top-10 listat ovat jo menneen talven lumia (?), mutta päätin täällä oman blogini puolella herätellä ne taas henkiin. Itse ehdin kyhätä vaivaiset kaksi listaa, mutta eräs toinen blogi inspiroi minua luomaan lisää luetteloita. Tässä postauksessa esiteltynä blogihistoriani parhaimmat kannet. Kirjan nimeä klikkaamalla pääsee vielä alkuperäiseen postaukseen. 


10. Naimapuuhia - Jeffrey Eugenides
Kannen ja juonen yhteys on rakkaus, mitä kirjassa kyllä riittää. Ehkäpä tummanpuhuvat pilvet kuvaavat myös rakastamisen vaikeutta, mikä myös on keskeinen teema kirjassa. 


9. Konnun kootut viisaudet - Noble Smith
Tämä kansi kuvaa loistavasti kirjan sisältöä, sillä Smith kertoo pitävänsä Bilbon hyräilemästä The Road Goes Ever On-laulusta. Ehkäpä mutkitteleva tie myös kuvaa sitä polkua, jonka voit kulkea onnellisuuteen kirjan neuvoja noudattaen. 


Tämän kirjan kannessa olisi voinut olla järkyttäviäkin kuvia, mutta sen sijaan se kuvastaa juuri sitä, mitä kirjan nimi kertookin. Koska kansi ei lupaile mitään sen kummempaa, on järkytys vielä suurempi lukijan edetessä kirjan viimeisille sivuille.


7. Dead Reckoning - Charlaine Harris
Sookie Stackhouse-kirjojen kannet eivät aluksi tunnu sopivan yhteen kirjojen juonen kanssa, mutta tarkemmin ajateltuna, kirjathan ovat hyvinkin kepeitä. Kaikki kirjojen kannet ovat voimakkaan värisiä ja jokaisessa komeilee Sookie itse. Glitteristä myös plussaa, vaikka sitä ei valitettavasti tästä kuvasta näekään. 


6. Babes i Beijing - Rachel DeWoskin
Tämä kansi pisti lievästi sanottuna silmään eräässä kirjakaupassa Lundissa ja ostin sen luettuani takakannen kuvauksen. Kirjoitin tästä kirjasta, että kansi lupailee kevyttä höttöä, mutta että sisältö onkin jotain aivan muuta.


5. Alkemisti - Paulo Coelho
Koko kirja oli yhtä jatkuvaa taideteosta. Kansi on upea hopean ja kullan vastakkainasettelu. Mikään kansikuvassa ei anna vinkkejä kirjan juonesta, mikä ei oikeastaan haitannut koska avasin kirjan suurta uteliaisuutta tuntien juuri kannen takia. 


4. Piiat - Kathryn Stockett
Kirjan kansi on ihanan sinisen sävyinen ja myös kirjan teema tulee hyvin esille. Valkoihoinen ja tummaihoinen nainen seisovat toisistaan erillään. Kaiken lisäksi vaalea nainen on sijoitettu tumman naisen yläpuolelle.


3. Carrien nuoruusvuodet - Candace Bushnell
Sinkkuelämää on yhtä värien ja muodin ilotulitusta. Sama koskee myös tämän kirjan kantta, mikä on jälleen yksi syy siihen, miksi lankesin. Voiko kirjan kansi enää houkuttelevammaksi muuttua?


2. Little Been tarina - Chris Cleave
Tässä on taas kirja, jonka kansi on syötävän ihana. Afrikkalaistytön eksoottinen profiili yhdessä kirkkaiden värien kanssa kertoo mielestäni paljon kirjasta ja sen värikkäistä kielikuvista. 


1. Minä, Marie Antoinette - Carolly Erickson
Kirjan kansi on tärkeä, sillä se on ensimmäinen asia, johon huomio kirjakaupassa kiinnittyy. Tämän kirjan kansi on sokerin suloinen ja heijastaa loistavasti Marie Antoinetten elämää. Sain kirjan lahjaksi, mutta haaveilin siitä jo aiemmin osittain juuri kannen takia. Hassua muuten, että mielestäni parhaat kannet sisältävät molemmat naisen profiilin. 

lauantai 10. elokuuta 2013

Candace Bushnell - Carrien nuoruusvuodet (Sinkkuelämää)

Sinkkuelämää-jaksot on tullut katsottua useampaan otteeseen, samoin molemmat elokuvat. Kun Carrien
päiväkirjat alkoi pyöriä televisiossa olin jo ehtinyt ostaa itselleni Carrien nuoruusvuodet sekä Ensimmäinen kesä New Yorkissa. Sarja jäi minulta kesken, mutta kirjoille ajattelin vielä antaa mahdollisuuden. 

Kirja kertoo lukion viimeistä vuotta käyvästä Carrie Bradshawsta, joka vielä asuu pienessä Castleburyn kaupungissa. Carrien äiti on kuollut joitakin vuosia aiemmin ja Carrie elää omakotitalossa isänsä ja sisartensa Missyn ja Dorritin kanssa. Carrien ystäväpiiriin kuuluvat Lali, Maggie, Walt sekä Roberta, jota kylläkin kutsutaan Hiireksi. Tapahtumat saavat alkunsa kun koulussa aloittaa uusi poika, Sebastian, johon kaikki koulun tytöt ihastuvat. Myös Carrie kilpailee hänen huomiostaan yhdessä lukion suosituimman tytön Donna LaDonnan kanssa. Kun Sebastian ja Carrie alkavat seurustella, aiheuttaakin tämä suuria ongelmia jokaisen päähenkilön elämään. 

Minulla oli aika korkeat odotukset tämän kirjan suhteen koska Sinkkuelämää on yksi lempisarjoistani. En kylläkään pitänyt hirveästi sarjaa inspiroineesta kirjasta (Sinkkuelämää), joka on tietysti myös Bushnellin kirjoittama. Kirjoitustyyli ei oikein napannut, mutta olin ilmeisesti autuaasti unohtanut tämän tosiseikan tämän kirjan ostaessani. 

Kerroin Yön talon yhteydessä kukkahattutädistä, joka yllättäen ponnahti esiin jostain mieleni sopukoista. Sama täti ilmestyi kuvioihin myös Carrien nuoruusvuosien kohdalla. Kyseessä ovat siis lukioikäiset nuoret, jotka pääsevät tuosta noin vain sisään paikalliseen baariin, tilaavat siellä vodkaa ja juovat sen raakana. Castelburya kuvaillaan hyvin pienenä kaupunkina, joten minun on vaikea uskoa etteikö joku baarin työntekijöistä tunnista nuoria ja tajua, että he ovat alaikäisiä. Samaan aikaan he polttavat ketjussa: Maggie saa tupakkansa äitinsä piilosta eikä äiti huomaa, että kätköstä katoaa savukkeita. Jokainen on kokeillut polttaa pilveä ja jos seksiä ei ole vielä 17-vuotiaana harrastanut, on täysi luuseri:

"En mielelläni ajattele olevani 'neitsyt'. Mieluummin ajattelen, että
seksuaalinen kehitykseni on edelleen kesken." - -
"Ei se ole mikään iso juttu. Sitä vain luulee niin, kunnes sen 
tosiaan tekee. Ja sen jälkeen ihmettelee, että 'miksi minä
odotinkaan näin pitkään?'" (s.219)

Ihmissuhteissa seikkailu ei ole helppoa tässäkään kirjassa. Nyt kaikki vain kerrotaan teinitytön näkökulmasta ja jokainen pikkuseikka saa valtavat mittasuhteet. Kun jossain minun nuoruuteni nuortenkirjassa tyttö tuli mustasukkaiseksi poikaystävänsä juteltua toisen tytön kanssa, kyseessä tosiaan oli vain juttelu. Carrien nuoruusvuosissa kyseessä on heti se pahin mahdollinen, eli pettäminen. 

Carrien nuoruusvuodet sisältää niin ärsyttäviä henkilöhahmoja, että minun on vaikea sympatisoida heistä ketään. En pidä edes Carriesta, joka on ainoa tytöistä, joka uskaltaa sanoa vastaan eikä kulje virran mukana. Carrien ystävistä miellyttävimpiä ovat Hiiri ja Walt, vaikka kyllä heilläkin on heikot hetkensä. Ylivoimaisesti kamalin ei kuitenkaan ole Carrien pahin vihanainen Donna LaDonna, vaan Lali ja Maggie. Dialogi on heidän kohdallaan kenties tyhjäpäisintä koskaan lukemaani. 

On kirjassa muutama hyväkin hetki. Esimerkkinä tilanne, jossa Carrie kuvailee hänen ja Maggien välistä ulkonäkökeskustelua, jonka lopputulema on tämä:

Eikä siitä ole penninkään vertaa hyötyä, sillä kahden minuutin
kuluttua istumme edelleen tässä, kumpikin entisessä kehossaan,
paitsi että olemme onnistuneet masentamaan itsemme
sellaisen asian vuoksi, jolle emme mitään mahda. (s.29)

Carrie kuvailee edesmennyttä äitiään feministiksi ja laskee myös itsensä samaan kategoriaan. Carrieta eivät hetkauta ulkonäköseikat ja hän ei halua toimia poikien toiveiden mukaan. Räikeänä vastakohtana Carrielle on Maggie, joka taipuu poikaystävänsä painostukseen tuosta vain. 

Katsoin Carrien päiväkirjat-sarjasta kolme jaksoa kunnes luovutin. Kirjan luettuani voin kuitenkin yllätyksekseni todeta, että tv-sarja on parempi. Hyllyssä kuitenkin odottaa kirjan jatko-osa, jonka aion vielä lukea. En kuitenkaan odota kirjaa innolla. 

Candace Bushnell: Sinkkuelämää, Carrien nuoruusvuodet (The Carrie Diaries) (Tammi 2010), Suom. Liisa Laaksonen, 398 s.

perjantai 9. elokuuta 2013

Löydöt


Mitä tulee alelaareihin, en ole mikään snobi. Jos kirjan juoni kuulostaa vähäänkään mielenkiintoiselta, niin kirja tarttuu mukaan. Eksyin sitten taas Suomalaiseen ja löytöjen puolelle. Seuraavassa vähän siitä, mitä tarttui mukaan. 

Mikko Rimminen ja Pussikaljaromaani, hmm. En olisi uskonut tätä ostavani, mutta olen vakaasti päättänyt lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta. Leffaa en ole nähnyt, sillä en osaa ilmeisesti kannattaa kotimaista tässäkään suhteessa. 

Huomasin tässä googlaillessani, että Märta Tikkasen Emma & Uno : rakkautta tottakai on (tietysti) alunperin kirjoitettu ruotsiksi. Minähän olen yrittänyt lukea kaikki alunperin ruotsin kielellä kirjoitetut teokset ruotsiksi, mutta lupaus taisi pettää tässä kohtaa. 

Pariisissa, sattumalta näytti mukavan kepeältä, eikä kirjan sivumääräkään huima ollut. Kirjailija Valerie Tong Cuong on kotoisin Ranskasta. Kirjan ulkonäkö voi kyllä pettää, kun yksi henkilöistä on syöpää sairastava mies. Ehkä tässä on kyseessä samanlainen kansihuijaus kuin Babes i Beijing-teoksessa. 

Anthony Tucker-Jonesin Jihad koskee minua kiinnostavaa islamia. Ehkä kirja tarjoaa taas yhden uuden näkökulman aiheeseen. 

Chicagolaisittain oli naurettavan halpa (n.3 euroa). Sen lisäksi kirjailija on egyptiläinen, joten ontuva maailmanvalloitukseni kirjojen saralla etenisi askeleen tämän luettuani. 

Muutama sana vielä projektistani. Tavoitteena on siis lukea kaikki itse hankkimani tai lahjaksi saamani kirjat omista hyllyistämme. En ole lainannut yhtään kirjaa tänä vuonna, joten olen tosiaan turvautunut vain oman kokoelman antimiin. Toisaalta, kirjamäärä on myös kasvanut vuoden mittaan, joten minusta tämä alkaa vaikuttaa loppumattomalta projektilta. Huomasin myös, etten voi noudattaa aakkosjärjestystä orjallisesti ottaen huomioon, että joutuisin silloin lukemaan neljä 1800-luvun naiskirjailijan teosta peräkkäin. Sama koski Brownia sekä edessä häämöttävää Guillouta. Joten otan vapauksia projektin suhteen.

torstai 8. elokuuta 2013

Dan Brown - Den förlorade symbolen

Tarvitseeko minun edes kertoa mikä Brownin Den förlorade symbolen-kirjassa on ideana? Pääosassa on Robert Langdon, mikä varmaankin jo paljastaa paljon kirjan juonesta. Ei tarvitse kuin lukea Enkelit ja demonit sekä Da Vinci koodi, niin pääsee jo hyvin jäljille tästä edellä mainitusta kirjasta. Samaa kaavaa noudattavat myös Murtamaton linnake sekä Meteoriitti. Vaikka Brown tuntuu kirjoittavan saman kirjan yhä uudelleen, tarjosi Den förlorade symbolen, suomeksi Kadonnut symboli, vielä yllätyksiä. 

No, jos sen juonen nyt sitten ihan lyhyesti selittää, niin se menee näin: Robert Langdon päätyy Washington D.C:en hyvän ystävänsä Peter Solomonin kutsumana vetämään luennon. Selviää kuitenkin, että Solomon onkin kaapattu ja että Langdonilla on vain keskiyöhön aikaa selvittää kadonneen symbolin arvoitus. Muita päähenkilöitä ovat pahis Mal'akh, Solomonin pikkusisko Katherine, CIA-pomo Sato sekä vapaamuurari Warren Bellamy. Kirjassa vilisee myös muita sivuhahmoja, mutta kuten aina, on Brownin henkilögalleria aika suppea, mikä ei näin nopeatempoisissa kirjoissa ole ollenkaan huono asia. 

Kadonnut symboli on kuin sukellus historianluennolle. Brown sirottelee faktoja koko tekstin läpi ja välillä innostuu luennoimaan pitkiäkin pätkiä. Minua tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä uskonnolliset symbolit, arkkitehtuuri ja taide ovat kaikki minua kiinnostavia aiheita. Kirja innosti myös googlaamaan mainittuja rakennuksia ja maalauksia vain nähdäkseni, että asia tai esine oli oikeasti olemassa. Brownin taustatutkimus on ollut hyvin laajaa ja perusteellista. Kaiken tämän tiedon lisäksi hän on onnistunut jälleen kerran kirjoittamaan ihan oikeasti jännittävän kirjan. 

Kuten sanoin aiemmin, ovat Brownin kirjat hyvin nopeatempoisia hengästyttävyyteen asti. Kappaleet ovat niin lyhyitä, että lukemista on helppo jatkaa vaikka kello näyttäisi jo mitä. Onneksi olen kuitenkin edelleen kesälomalla, joten valvominen ei ole ongelma. Brown myös hallitsee cliffhangerit. Kadonnut symboli sisälsi joitakin inhottavimmista kohtauksista, joita olen koskaan kirjasta lukenut ja valojen sammuttaminen tuntui yhtäkkiä pelottavalta. Onneksi mies ei ollut työmatkalla tätä lukiessani. 

Robert Langdon on minusta ihana, vaikkakin löytää välillä ratkaisun aivan liian helposti ja selviää hengissä kaikesta. Langdon on kuitenkin sympaattinen aina Mikki Hiiri-kelloaan myöten. Jos Langdon olisi oikea henkilö, lukisin ehdottomasti hänen kirjojaan ja kävisin Amerikassa vain jotta saisin kuulla hänen luennoivan. Kadonneen symbolin naispäähenkilö, Katherine, on älykkö, aivan kuten Brownin edellisetkin sankarittaret. Myös Katherinen tutkimusala kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että en voi kuin harmitella sitä, että hän elää vain kirjan sivuilla. 

Mieheni sanoi tätä kirjaa aloittaessani, että sen on tarkoitus kosiskella amerikkalaisia lukijoita. Tuhahdin loukkaantuneena, ei Brown niin tekisi. Niin hän kuitenkin teki. Amerikkapaatos ei yllä ihan samoihin sfääreihin kuin leffassa Man of Steel, mutta hirveän kauas ei jäädä. Annetaan tämä kuitenkin anteeksi, koska Langdon seikkailee ensimmäistä kertaa Amerikan maaperällä. 

Brown on löytänyt kultakaivoksen, jota hyödyntää niin pitkään kuin lukijoita riittää. Vaikka me kaikki varmasti olemme tietoisia siitä, että Brown toistaa itseään, niin en voi pitää näppejäni irti hänen teoksistaan. Kirjahyllystämme ei vielä löydy Brownin viimeisintä, mutta se varmasti löytää pian tiensä sinne. Pieni hengähdystauko tekee kylläkin hyvää sillä Kadonneen symbolin luettuani tunnen henkisesti juosseeni vähintään yhtä paljon kuin Langdon pinkoi Da Vinci koodissa. 

Dan Brown: Den förlorade symbolen (The Lost Symbol) (Albert Bonniers förlag 2010), 614 s. 

maanantai 5. elokuuta 2013

Simon Tofield - Simonin kissa

Näin kahden kissan omistajana voin helposti samaistua Simon Tofieldin sarjakuvaan Simonin kissa. Tutustuin kattiin ensimmäisen kerran YouTuben kautta ja seuraan edelleen milloin uusia klippejä julkaistaan. Nyt kirjahyllystämme löytyy myös sarjakuvakirja. 

Simon's cat sivusto kertoo Tofieldin itse omistavan neljä kissaa, joten mies tietää mistä puhuu. Simonin kissa on siis hieman pullea kisu, joka tekee kaikkensa saadakseen isäntänsä huomion (ja ruokaa). Sarjakuvissa kissa käyttäytyy hyvin kissamaisesti ja välillä taas hieman mielikuvituksellisesti. Täytyy sanoa, että pidän enemmän ensin mainituista kuvituksista. 

Kirja ei koostu perinteisistä stripeistä. Sen sijaan, tarinaa voi välittää vain yhden sivun peittävä kuva. Useimmiten tarina kuitenkin koostuu useammasta pienestä kuvasta, jotka on sommiteltu yhdelle sivulle. Arkipäivän sattumuksissa, tilanne yleensä huipentuu siihen, kun kissa osoittaa suutaan pyytäen saada lisää ruokaa isännältään. 

Luen nykyään harvemmin sarjakuvia. Nuorempana sarjakuvia minulle edusti Aku Ankka, joka onkin sitten hyvin perinteisesti rakennettu. Simonin kissa on enemmänkin kuvakirja, joka on hyvin äkkiä selattu läpi, jos kuvia ei jää tutkimaan ja pohtimaan tarkemmin. Piirrokset ovat hyvin suoraviivaisia ja yksinkertaisia, mutta hahmot ajavat kuitenkin asiansa: ne saavat lukijan nauramaan.



Simonin kissa ei sisällä yhtään puhekuplaa, vaan tuntemukset ja ajatukset välittyvät ilmeistä. Mieleen tulevat mykkäfilmit, joissa eleiden täytyi olla todella liioiteltuja, koska ääntä ei voitu välittää. Tofieldin hahmot ovat isosilmäisiä ja juuri silmät näyttävätkin parhaiten hahmojen mielenliikkeet. 



Simonin kissa on viihdyttävä sarjakuva, johon voi palata aina uudelleen. Samalla voi verrata, mihin kirjan kissan tekemistä pahuuksista omat karvapallerot ovat syyllistyneet. Lopuksi vielä video tapahtumaketjusta, jollaista en toivottavasti koskaan näe meidän kattomme alla:



Simon Tofield: Simonin kissa (Gummerus Kustannut Oy 2010)

perjantai 2. elokuuta 2013

Jane Austen - Sense and Sensibility

Minulla on ollut alkuvuodesta lähtien tavoitteena lukea vain oman kirjahyllymme antia aakkosjärjestyksessä ja menestys on ollut vaihtelevaa. Austenin kirjoja meiltä löytyy useampi, joten suon itselleni aina pienen tauon tällaisen romaanin jälkeen. DeWoskinista hyppäsin siis taas takaisin Sense and Sensibility-kirjaan, joka minulla jäi kesken muutama kuukausi sitten. 

Sense and Sensibility kertoo Dashwoodin-perheestä, joka koostuu rouva Dashwoodista ja tämän kolmesta tyttärestä Elinorista, Mariannesta sekä Margaretista. Kirjan alussa perhe joutuu muuttamaan syrjäseudulle, Devonshireen, minkä elintaso heidän silmissään on paljon edellistä huonompi. Pian Marianne törmää Willoughby-nimiseen mieheen, johon hän tulisesti rakastuu. Elinor taas on joutunut jättämään kaupunkiin oman rakkaansa, Edward Ferrarsin. 

Monien mutkien kautta Elinor ja Marianne päätyvät Lontooseen, jossa selviää kauheita asioita molempien rakkauselämän kannalta. Erityisesti Marianne vaipuu epätoivoon, josta Elinor hänet yrittää nostaa ylös. 

Sense and Sensibility on minulle siitä erikoinen tapaus, etten ole nähnyt sen filmatisointia. Emmaa lukiessani tiesin koko ajan, miten kirja päättyisi, mutta tässä tapauksessa en voinut muuta kuin arvailla. Tämä oli mukavaa vaihtelua. Kirjan kieli on taas kerran vaikeaa, eikä keskittyminen voi herpaantua hetkeksikään. Minun omistamassani versiossa ei edes tarjottu viitteitä, jotka olisivat selventäneet 1800-luvun alun erilaista kielenkäyttöä. Austenin kirjat näin englanniksi luettuna ovat siis aina hyvin intensiivinen kokemus, enkä usein jaksa lukea montaakaan kappaletta kerralla. Sense and Sensibility oli kuitenkin niin mukaansatempaava, että huomasin lukevani sitä jopa sata sivua päivässä ja vieläpä pysyväni oikein hyvin kärryilläkin.

Austenin henkilögalleria on tuttu ja turvallinen. Rouva Dashwood on hieman höppänä, mutta kannustava äiti. Tarinan sankarittaret taas ovat toistensa vastakohdat: Elinor on kärsivällinen ja järkevä kun taas Marianne (nuoresta iästään johtuen) on spontaani ja varomaton. Mariannen rakas, Willoughby, osoittautuu loppujen lopuksi roistoksi, aivan kuten Ylpeys ja ennakkoluulon Wickham. Ferrars taas on kärsivä ja syrjäänvetäytyvä kuten edellämainitun kirjan herra Darcy. Mukana on myös yksinkertainen naisihminen, tässä tapauksessa Lucy Steele, joka aluksi muistutti Emman neiti Batesia. Muita henkilöitä ovat esim. Colonel Brandon, joka tarjoaa nuorille naisille apuaan peitellen samalla ihastustaan Marianneen, John ja Fanny Dashwood, joista ensimmäinen on Elinorin ja Mariannen veli sekä sir John Middleton ja Lady Middleton, jotka ovat Dashwoodien naapureita. 

Tarina etenee myös tuttuun tapaan: Päähenkilöille sattuu jotain ikävää, josta he lopulta selviävät voittajina. Sankaritar tapaa miehen, johon rakastuu, mutta heidän rakkautensa tielle asettuu jokin este. Sankaritar suree kohtaloaan, mutta hyväksyy sen lopulta osoittaen ymmärtämystä ja ystävällisyyttä. Hän jopa toivoo pelkkää hyvää rakkaalleen, joka on ehkä löytänyt toisen naisen tai pettänyt jollain muulla tavalla sankarittaren luottamuksen. Lopulta rakkaus kuitenkin voittaa ja mies palaa sankarittaren luokse juuri kun sankaritar (ja lukija) sitä vähiten odottavat. Sense and Sensibilitya lukiessani, olin varma, että kirja päättyisi toisin kuin Austenin edelliset teokset. Kaikki tuntui sotivan sitä vastaan, että Elinor ja Marianne saisivat rakastettunsa rinnalleen. Toisin kuitenkin kävi ja Austen onnistui yllättämään minut viimeisillä sivuilla. 

Austenin kirjojen lukeminen on kuin astuisi aikakoneeseen. En ymmärrä kaikkia sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä kiemuroita, kuten sitä, miten herra Willoughbyn kirjoittama kirje Mariannelle oli millään tavalla epäsopiva tai miksi Lucy Steelen sanat loukkasivat niin pahasti Elinoria. En kuitenkaan voi koskaan ymmärtää näitä asioita jos en sitten perehdy tarkemmin aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen. Voin vain ihmetellä sitä, kuinka ajat ovat muuttuneet. Vaikka Sense and Sensibility on ulkoisesti jäykkää kanssakäymistä ja ihmeellistä liehittelyä, on se sisimmässään kuitenkin tarina rakkaudesta ja kärsivällisyydestä. Palaan Austeniin yhä uudelleen koska kirjoista jää aina minulle hyvä mieli. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Pisteet: 4/5

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Noble Smith - Konnun kootut viisaudet

Helsingin-reissulta mukaan tarttui kaksi kirjaa, joista toisen sain luettua jo tänään loppuun. Kyseessä on Noble Smith-nimisen miehen kirjoittama teos Konnun kootut viisaudet, joka jakaa elämänohjeita viitaten hobittien eloon. Akateeminen oli täynnä TSH:n liittyviä teoksia, mutta tämä tarttui mukaan luvatun huumorinsa ansiosta. Takakannessa kirjaa kuvattiin "salasyvälliseksi", mikä oli sen verran mielenkiintoinen sana, että minun oli pakko hankkia kirja itselleni.

Konnun kootut viisaudet on jaettu kahteenkymmeneen lukuun, joilla on eri teemat. Käsittelyssä ovat esim. ruoka, unet, liikunta, ystävät, rakkaus ja vastoinkäymiset. Smith kuvailee kappaleissa, miten hobitit toimivat eri tilanteissa, miten nykymaailmassa asiat hoidetaan sekä esittelee myös esimerkin omasta elämästään. Siinä sivussa hän kertoo lisää TSH-trilogiasta ja muista Tolkienin teoksista. Kappalejako ja tapa, millä Smith asiansa esittää, on mielestäni selkeä. Teemat kantavat koko luvun läpi ja Smith on onnistunut löytämään aiheeseen sopivia esimerkkejä Tolkienin kirjojen maailmasta. 

Suomalaisen lukijan näkökulmasta itsetuntoa hivelee alkupuhe, jonka Smith on suunnannut juuri suomalaisille. Hän kertoo Tolkienin ihastuksesta Kalevalaan ja suomen kieleen sekä siitä, miten haltiakieli pohjautuu kieleemme. Tämän tiesin jo aikaisemminkin ja siksi varmasti innostuinkin teininä TSH-trilogian luettuani opettelemaan haltiakieltä. Onhan se nyt aika imartelevaa, että Tolkienin keksimä kaunis haltiakieli on saanut inspiraationsa suomesta. Suomea äidinkielenään puhuvien on vaikea kuvitella, miltä kieli kuulostaa jonkun sellaisen korvissa, joka ei ymmärrä siitä sanaakaan. 

Osa Smithin elämänohjeista on ajatuksia herättäviä, osa höpöä (siitä lisää myöhemmin). Huomasin kuitenkin hihitteleväni ja nyökytteleväni kirjaa lukiessani, sillä Smith osaa taitavasti kietoa tarun totuuteen. Vai mitäs pidätte tästä elämäntotuudesta:

Kontulaiset ovat meitä onnekkaampia. Meidän nykyaikainen elämämme
on heidän elämäänsä verrattuna uskomattoman monimutkaista ja
ahdistuksentäyteistä. Hobitit lähtevät korjaamaan hankalaa tilannetta
tai huonoa mielentilaa käytännöllisen ratkaisun kautta. Jos olisit
hobitti ja valittaisit ylipainosta, joku ystävistäsi ojentaisi
sinulle kävelykepin ja sanoisi hymyillen: "Lähdetäänpä
pitkälle kävelylle kohti Korvenperää." (s.191-192)

Näinhän se minullakin yleensä menee: Niin paljon voivottelua, niin vähän toimintaa. Täytyy ottaa itseään niskasta kiinni useammin ja unohtaa valittaminen. 

Sen lisäksi, että Smith kertoo lisää itse Tolkienin kirjoista, ei hän myöskään karsasta Peter Jacksonin elokuvaversioita. Päinvastoin, hän vertailee kirjoja ja elokuvia vetäen vertauskohtia molempiin. Hän jakaa myös faktanjyväsiä näyttelijöistä. Minä en esimerkiksi tiennyt, että Billy Boyd laulaa ja soittaa Beecake-nimisessä bändissä. Nyt tiedän. Spotifysta löytyy bändin musiikkia. Sieltä löytyy myös musiikkia Gorgorothilta ja Burzumilta, jotka molemmat ovat Smithin mukaan ottaneet nimensä Tolkienin taruista. 

Se mikä kirjassa häiritsi oli Smithin ajoittainen paatos maailman nykytilasta ja ilkeistä poliitikoista. Osa elämänohjeista sai minut myös tuhahtamaan sarkastisesti: Kenellä muka on aikaa hoitaa puutarhaa? Missä vaiheessa minä ehtisin opetella soittamaan ukulelea? Kuka nyt oikeasti ei haluaisi saada vaan antaa lahjoja omana syntymäpäivänään? Oma sarkasminini sai minut kuitenkin potemaan huonoa omaatuntoa, sillä huomasin yllättäen, mitä Smith ajoi takaa kirjoituksillaan. Saatan itsekin olla välillä liian itsekeskeinen ja saamaton. Siitä pidän kuitenkin edelleen kiinni, etteivät vuorokauden tunnit riitä kaikkeen. Smith kehottaa hylkäämään sosiaalisen median ja television, mutta en minä siihen pysty. Internet ja televisio ovat mukava vastapaino hektiselle työviikolle. 

Konnun kootut viisaudet voi nähdä taas yhtenä rahastuskeinona, mutta minusta se oli viihdyttävä lukukokemus. Se toimi sopivana välipalana ja sen luettuani ymmärrän sanan "salasyvällinen" merkityksen. Samalla opin myös hieman lisää lempikirjailijastani, -kirjoistani sekä -elokuvistani. 

Pisteet: 4/5

Lauren Weisberger - Revenge Wears Prada

Vuonna 2003 julkaistu Paholainen pukeutuu Pradaan sai tänä vuonna jatkoa. Tämä selvisi minulle Oulun Akateemisessa joitakin kuukausia sitten ja ryntäsin kirja kainalossa suoraan kassalle. Tuntui uskomattomalta, että minulta oli täysin mennyt ohi jatko-osan ilmestyminen. Aloitin lukemisen heti, mutta omista häistä johtuen kesti tähän päivään asti ennen kuin sain luettua kirjan loppuun. 

On kulunut kymmenen vuotta Paholainen pukeutuu Pradaan-tapahtumista ja Andy on menossa naimisiin. Hän on mennyt yksiin Miranda Priestleyn entisen assistentin sekä vihanaisensa Emilyn kanssa ja perustanut häihin erikoistuvan lehden. Andy myös odottaa ensimmäistä lastaan. Kun Runwayn julkaisija Elias Clark ilmaisee kiinnostuksensa ostaa Andyn ja Emilyn lehden, joutuu Andy päättämään, tahtooko hän taas työskennellä Mirandan alaisena. 

En ole yhtään ihmeissäni siitä, että Paholainen pukeutuu Pradaan sai jatkoa. Se ei ole yhtään sen ihmeellisempi kuin Weisbergerin muutkin kirjat, mutta koska se on filmatisoitu, on se kirjoista kuuluisin ja tunnetuin. Jatko-osa saattaa siis olla luvassa myös leffarintamalla. Mutta keskitytäänpä nyt ensin kirjaversioon. Revenge Wears Prada hyppää siis kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Andy on saavuttanut elämässään paljon, mutta Miranda vainoaa edelleen hänen uniaan. Andy kokee myös olonsa epävarmaksi avioliitossaan, jota anoppi ei hyväksy. Lisäksi Andy pelkää miehensä pettäneen. Kun Andy saa lapsen, siirtyy kirja kuvailemaan lapsiperheen arkea, joka ei kylläkään tunnu miltään tavanomaiselta arjelta. On kodinhoitajaa, nannya ja kaikki mahdolliset kodin mukavuudet. Weisbergerin kuvailema luksuselämä ei siis pääty vaikka päähenkilö saakin perheenlisäystä.

Kymmenen vuoden siirtymä on ihan uskottava. On siis aivan realistista, että Andy on saavuttanut kuvaillut asiat tässä ajassa. Yllättävä liittouma Emilyn kanssa selitetään myös perinpohjin, joten se meni minulle myös täydestä. Ainainen Miranda-ahdistus taas ei ollut niinkään uskottava. Edellisessä kirjassa Andy jatkaa eteenpäin voittajana, mutta jatko-osassa hän on jälleen änkyttävä raukka pelkästään kuvitellessaan nähneensä Mirandan jossain hyväntekeväisyystilaisuudessa. Lukijana mietin samaa kuin Andyn mies Max: ei se nainen niin paha voinut olla. 

Revenge Wears Prada on sekä nopea- että helppolukuinen. Se on juuri niin kevyttä kuin odotinkin. Samalla juoni kuitenkin kantaa vaikka pientä ontumistakin on havaittavissa. Hahmot ovat karikatyyreja, aivan kuten kirjassa VIP-ihmisiä. Tällaisista kliseistä kirja kuitenkin elää ja tuntuu, että kuvaukset muotimaailmasta kaipaavat juuri jotain tällaista. 

Pisteet: 3/5

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Man of Steel

Lähde
Tarina alkaa Krypton nimiseltä planeetalta, jossa Jor-El ja Lara Lor-Van ovat saaneet poikalapsen, Kal-Elin. Planeetta on kuitenkin tuhoutumassa ja vanhemmat päättävät lähettää poikansa Maahan turvaan. Mukaan lähtee myös planeetan koodeksi, jota havittelee valtaa tavoitteleva Kenraali Zod. Hän vannoo vielä löytävänsä Kal-Elin. Kun Kal-El matkaa läpi avaruuden, tuhoutuu hänen kotiplaneettansa ja hänen vanhempansa siinä sivussa. Kenraali Zod, joka on vannonut kostoa, selviää miehistöineen, koska heidät on karkotettu Kryptonilta vain hetkeä ennen sen tuhoa.

Kal-El päätyy siis Maahan ja Kentin perheeseen, joka löytää hänet pellolta. Poika saa nimekseen Clark. Hän kamppailee lapsuuden ja teini-iän läpi tajuten olevansa erilainen kuin ikätoverinsa. Jonathan Kent yrittää taivutella poikaansa peittämään kykynsä muulta maailmalta, mutta Clark on liian hyväsydäminen antaakseen esim. koulubussin vajota järven pohjaan sisällään kymmeniä lapsia. Kun Clark ehtii aikuisikään saa hän selville taustansa ja tehtävänsä. Samaan aikaan myös Kenraali Zod löytää Clarkin.

Teräsmies on erilainen supersankari kuin esim. Lepakkomies, joka on mitä on erilaisten vempeleiden ansiosta. Teräsmies syntyy erilaiseksi ja päättää käyttää kykyjään hyvään. Olen aina pitänyt Teräsmiehestä tämän vuoksi. Hän on henkilö, jolla on kyky tuhota, mutta hän päättääkin toimia päinvastoin. Odotin siis paljon tältä elokuvalta. Sekä Teräsmiehen että Lois Lanen näyttelijät olivat minulle ennestään tuntemattomia, mutta en antanut tämän haitata itseäni. Toivoin leffalta tunteenpaloa ja hienoja erikoisefektejä. Toiveeni toteutui puoliksi.

Minua ärsytti alunalkaen järjestys, missä Clark Kentin tarina kerrottiin. Toivoin näkeväni kohtauksen, jossa Kentin pariskunta löytää tulevan poikansa vehnäpellolta, mutta sen sijaan Kryptonin tuhosta hypättiinkin suoraan aikuiseen Clarkiin. Tarina etenee takaumien avulla, jotka valottavat Clarkin vaikeaa lapsuutta. Kevin Costner, joka esittää Clarkin ottoisää, valmistelee poikaa erilaiseen elämään. Tämän olisi mielestäni pitänyt olla tunteikkaampi prosessi, mutta suhde jäi hieman kylmäksi ja etäiseksi. Sama koskee Clarkin suhdetta biologiseen isäänsä, johon hän on kontaktissa jonkinlaisen hologrammikuvan avulla. Kuollut ei ilmeisesti ole oikeasti kuollut tässä maailmassa. Myöskään suhde Lois Laneen ei saavuta sellaisia mittasuhteita kuin haaveilin. 

Man of Steel sisälsi liikaa kaikkea. Se on täynnä huikeita erikoisefektejä, mutta sisältö jää ontoksi. Taistelukohtaukset olisi voinut karsia puoleen nykyisistään. Elokuva kesti lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä oli tuskaisen pitkä aika. Asiaa eivät auttaneet nenänvartta painavat 3D-lasit, jotka eivät menneet yhtään yksyhteen omien lasieni kanssa. Elokuvan aikana ei yksikään kaupungin rakennuksista säästynyt tuholta. Kun Teräsmies ja Kenraali Zod päätyvät avaruuteen ja tuhoavat sateliitin en voinut muuta kuin nauraa. Äärimmäinen katastrofielokuva, jossa sankari niittää enemmän tuhoa kuin vihollinen.

Amerikkapaatokselta ei säästytty myöskään tässä elokuvassa. Loppukohtausten aikana pohditaan, tuleeko Teräsmies jatkossa suojelemaan Amerikkaa ja amerikkalaisia vai hyppääkö hän jonkin toisen valtion puolelle. Teräsmies kohauttaa hartioitaan sanoen, come on, olen Kansasista, sen amerikkalaisempi ei voi olla, ja kohoaa sitten yläilmoihin. Sotilaan vieressä seisova solttunainen hihittää, että Teräsmies on aika seksikäs pakkaus. Eipä tästä elokuvasta sitten sen enempää.  


Pisteet: 2/5

P.S. Asiasta kiinnostuneet, vilkaiskaa sivua, jolta tuo kuva on otettu. Blogissa arvostellaan eri elokuvien postereita. 

tiistai 28. toukokuuta 2013

Rachel DeWoskin - Babes i Beijing

Rachel DeWoskin kertoo osittain omaelämäkerrallisessa kirjassaan Foreign Babes in Beijing (ruotsiksi Babes i Beijing) viettämistään vuosista Pekingissä, Kiinassa. DeWoskin näytteli televisiosarjassa, joka oli nimeltään sama kuin tämä kirjakin. Ostin Babes i Beijing:n Lundista, Ruotsista, kun olin siellä vaihto-oppilaana. Meneillä oli kirja-ale ja mukaan tarttui yksi jos toinenkin teos. Olin Lundissa 2008 keväällä, joten viisi vuotta kesti ennen kuin sain tämän kirjan luettua. Sen juoni kuulosti kuitenkin mielenkiintoiselta. Kaikki Aasiaan liittyvä kiehtoo minua ja tämän kirjan myötä oletin saavani hieman erilaisen kuvan modernista Kiinasta.

DeWoskin sai alun perin töitä amerikkalaisesta firmasta, jonka toimipiste oli Pekingissä. Hän kertoo kokemuksistaan naisena, joka sai paljon parempaa palkkaa kuin kiinalaiset työtoverinsa vaikka hän olikin nuorempi ja kokemattomampi. DeWoskin sai varhaisessa vaiheessa tarjouksen liittyä kiinalaisen tv-sarjan kuvaustiimiin. Hänelle tarjottiin roolia amerikkalaisena Jiexinä, joka viettelee kiinalaisen ukkomiehen. DeWoskin otti tarjouksen vastaan ja oppi paljon (esim. sen, että "housut alas" on kiinaksi "tuoku"). Samalla hänestä tuli julkkis Kiinassa. 

Sanoin aluksi, että Babes i Beijing on osittain omaelämäkerrallinen tarina. Tosiaan, suurimmaksi osaksi se on juuri tätä, mutta DeWoskin käsittelee lisäksi myös Kiinan politiikkaa ja muita maailmantapahtumia. Hän kietoo henkilökohtaiset kokemuksensa saumattomasti yhteen näiden tapahtumien kanssa. DeWoskin koskettaa aiheita, jotka ulkomaalaisten silmin liittyvät läheisesti Kiinaan: sensuuri, naisten asema, pidättyväisyys... Kun aloitin kirjan lukemisen oletin törmääväni pelkästään kauhistusta herättäviin asioihin, mutta yllättäen DeWoskin piirtääkin lukijan eteen kuvauksen ihan tavallisten ihmisten arkipäiväisestä elämästä. Hän kuvailee sekä kiinalaisia että ulkomaalaisia ystäviään ja kertoo myös heidän elämäntarinansa. Monet asiat yllättivät, kuten se, että Kiinassa avioliitto voi hyvin olla rakkaudeton ja että sen osapuolilla usein on rakastajia ja rakastajattaria. Tällaista en osannut kuvitellakaan maasta, jonka olen aina nähnyt hyvin pidättyväisenä. DeWoskin kertoo myös yhden lapsen politiikasta ja sen vaikutuksista kiinalaisten elämään. Oli järkyttävää lukea, miten naisen täytyi tehdä abortti jos selvisi, että hänen odottamansa lapsi olikin tyttö. Vielä järkyttävämpää oli kuvaus lääkäreistä, jotka valehtelevat lapsen olevan tyttö saadakseen käärittyä suuret summat abortista. 

DeWoskinin mukaan Kiina on maa, jossa ei ajatella yksilön parasta. Kiinassa oletetaan, että poikalapsi huolehtii vanhemmistaan ja jättää omat itsekkäät toiveensa toteutumattomiksi. DeWoskinin kiinalaisia ystäviä järkytti, että nainen oli jättänyt vanhempansa Amerikkaan lähteäkseen tavoittelemaan unelmiaan Kiinaan. Kirjassa annetaan myös toinen näkökulma tälle kollektiivisuudelle ja sensuurille. Kiina on suuri maa. Sen pystyssä pitäminen vaatii suurta vaivannäköä ja ehkäpä sen kokoisessa maassa ei olekaan sijaa itsenäiselle ajattelulle. Jonkun täytyy huolehtia, että homma toimii. Näin länsimaalaisen silmin ajatus on kuitenkin mahdoton. Olemme niin minä-keskeisiä, ettei yhteisön hyvä ole meillä päällimmäisenä mielessä. 

Kirjan kannesta olisi voinut päätellä, että luvassa on kevyttä höttöä. Tällä tavalla suhtauduinkin ensin teokseen, mutta hämmästyin sen syvällisyydestä. DeWoskinin kuvaukset ovat herkullisia ja tosielämän tarinat koskettavat. Babes i Beijing yllätti minut positiivisesti. 

Pisteet: 4/5

tiistai 21. toukokuuta 2013

Joel Levy - Myrkky: Historia

Myrkky: Historia on ehkä oudoin kirjaostokseni, mutta jostain syystä se kutsui minua kirjakaupassa. Lupaukset tosielämän tarinoista sekoitettuna tieteelliseen tekstiin houkuttelivat.

Kirja koostuu kahdeksasta luvusta. Ensimmäisessä kerrotaan yleisesti myrkyistä ja tieteestä. Tämä kappale osoittautui hyvin raskaaksi ja lukeminen meinasi tyssätä siihen. Myös seuraava luku, joka käsitteli myrkkyä luonnossa oli aika raskassoutuista. Sen myötä kylläkin selvisi esim., että Botox on itseasiassa myrkkyä:

Tuotemerkkinä Botox botuliini A:ta käytetään
halvaannuttamaan kasvojen pieniä lihaksia
ja siten silottamaan ryppyjä. Sen käyttö
vaatii suurta tarkkuutta. (s.49)

Kolmannessa luvussa keskitytään myrkyn historiaan. Tästä luvusta alkoivat myös ne kaipaamani tosielämän tarinat. Kliseisesti kirja palaa aina antiikin aikoihin asti ja kuvailee Heraklesta, joka voitti "kaikkien hirviöiden äidin", Hydran:
Sitten hän kastoi nuolensa hydran vereen luoden länsimaisen 
kirjallisuuden ensimmäisen biologisen aseen - - (s.73)

Kolmannessa luvussa aiheena on myös "Nuorten leskien myrkkyseura". 1500-luvulla vaimot myrkyttivät miehiään saadakseen elää vapaampaa elämää. Loppujen lopuksi myrkkyjen välittäjä kärsi seuraukset kun taas myrkyttäjättäret säästyivät. Minun miehenihän seurasi lukemistani vierestä ja kysyi lopulta, että pitäisikö hänen olla huolissaan. Ei pidä.

Neljäs luku, joka käsittelee myrkkyä teloituksissa, oli synkkää luettavaa. Ensimmäisenä tulee mieleen kuolemantuomio USA:ssa ja myrkkyruiskeet, mutta Levy kertoo, että myrkkyä on käytetty teloituksissa jo satoja vuosia. Sokrateen myrkkymalja on ehkä kuuluisin myrkyllä teloittaminen. Levy spekuloi sitä, mitä myrkkyä Sokrateelle lopulta annettiin ja miksi hän oli niin huoleton kuoleman edessä:

Sokrateen pitämä puhe oli - - kaikkea muuta kuin puolustava.
Hän hyökkäsi syyttäjiensä kimppuun ja puolusti uhmakkaasti 
omia näkemyksiään. (s.98)

Kamalinta neljännessä luvussa olivat kuitenkin kertomukset kaasukammioista ja natseista. Toisen maailmansodan hirveydet on käyty läpi useaan otteeseen niin kirjoissa kuin elokuvissa, mutta joka kerta tarinat kuitenkin järkyttävät:

Käyttämällä Zyklon B-pellettejä pelkästään Auschwitzin Birkenaussa
kaasutettin jopa 8000 ihmistä päivässä. Kesti noin 20 minuttia, kunnes
kaikki kammiossa olivat kuolleet. Tuuletusaukon lähellä olleet menehtyivät
nopeasti, mutta muut kärsivät kauhua ja sanoinkuvaamatonta tuskaa. (s.110-111)

Levy kuvailee tapahtumia suhteellisen objektiivisesti. Kaikesta tieteellisyydestä huolimatta kertomukset teloituksista koskettivat ja saivat ihmettelemään ihmisen raakuutta. 
Luvut viisi ja kuusi käsittelevät myrkkyä salamurhissa ja murhissa. Levy jatkaa viittaamalla tosielämän tapahtumiin. Käsiteltävänä ovat m.m. Rasputin, Markov ja Litvinenko. Markovista kertovan osion nimi on "Sateenvarjomurhaaja" ja kertomus onkin "kuin suoraan James Bond-elokuvasta" (s.129):

Tutkijat päättelivät, että sateenvarjo, jolla Markovia oli haavoitettu,
kätki sisäänsä ilmapaineaseen. Kahvassa oli laukaisin, joka aktivoi
paineilmasylinterin, jolloin kuula sinkoutui ulos sateenvarjon
päässä olevasta reiästä. (s.134)

Tuo kuula sisälsi loppujen lopuksi myrkkyä, joka tappoi Markovin. Murhia käsittelevä kappale sisälsi myös järkyttäviä tarinoita. Esim. Mary Ann Cotton surmasi lähes kaikki ympärillään, myös omat lapsensa. Tarina teekuppimyrkyttäjästä oli myös kamalaa luettavaa.

Seitsemäs luku käsittelee myrkkyä itsemurhissa. Kleopatralla ja käärmeellä on oma oikeutettu paikkansa tässä luvussa. Tarina on kuuluisa, mutta sen todenperäisyyttä epäillään. Sanottiin siis, että Kleopatra oli antanut käärmeen purra itseään ja sitten kuollut myrkytykseen. Tämä kuulostaa paljon romanttisemmalta, kuin joidenkin ehdottamat myrkkyvoiteet, hiusneulat tai ontot kammat. Levyn ote asioihin on kuitenkin puhtaasti tieteellinen. Hän hajottaa asiat osiin ja analysoi niitä eri teorioiden avulla. Pidin kuitenkin tästä lähestymistavasta koska kirjahan on loppujen lopuksi tietokirjallisuutta. 

Viimeinen luku käsittelee myrkkyä pelastajana ja eräällä tavalla sulkee kehän, jonka ensimmäinen (kuivahko) luku aloitti. Kuten sanoin aiemmin, olivat tosielämän tarinat sitä parasta antia ja viimeinen kappale meni jälleen hieman liian tieteelliseksi. Kaiken kaikkiaan Myrkky: Historia oli kuitenkin sekä viihdyttävää että opettavaa luettavaa, mutta se myös järkytti. Kirjan rakenne on selkeä. Lukujen seasta löytyy myös pieniä faktalaatikoita, jotka kertovat pikkutarkkaa tietoa eri myrkyistä.

Pisteet: 4/5

torstai 16. toukokuuta 2013

Paulo Coelho - Alkemisti

Välistä tuntuu, että olisi parempi elää lampaitten kanssa, koska ne ovat
hiljaa ja tyytyvät veteen ja ravintoon. Tai vielä parempi kirjojen parissa,
koska ne kertovat ihmeellisiä tarinoita vain silloin kun lukija haluaa. (s.42)

Alkemisti kertoo nuoresta pojasta, Santiagosta, joka elelee lammaspaimenena Espanjassa. Tavattuaan vanhan kuninkaan poika lähtee kuitenkin tavoittelemaan unelmaansa, joka ilmestyi hänelle unessa; hänen on määrä matkustaa Egyptin pyramideille. Matka on pitkä ja poika kohtaa matkallaan monia erilaisia ihmisiä, myös alkemistin. 

Kirjan juoni tuntuu yksinkertaiselta ja pintapuolisesti katsoessa teos näyttää helppo- ja nopealukuiselta. Kappalejako on erilainen kuin mihin olen tottunut: kappaleet olivat lyhyitä ja katkonaisia, asiat käsiteltiin aika tiiviisti. Alussa minulla oli suuria vaikeuksia oivaltaa kirjan idea, mutta kun se hieman selkeni, muuttui myös lukukokemukseni. 

Kirjan pääosassa on siis Santiago niminen poika. Hänen nimensä mainitaan ensimmäisenä kirjassa, mutta tämän jälkeen Coelho puhuttelee häntä vain poikana. Coelho kertoo kirjan alussa, että sai idean tähän Hemingwayn kirjasta Vanhus ja meri, jossa päähenkilön nimi tosiaan mainitaan vain kerran. Myös muut Alkemistin hahmot jäävät suurimmaksi osaksi nimettömiksi. On kristallikauppias, kuningas ja englantilainen. Yhtä henkilöistä puhutellaan kuitenkin nimeltä, Fatima, pojan suuri rakkaus. Nimien karsiminen tuntui aluksi oudolta, mutta omalla tavallaan tämä auttoi keskittymään paremmin itse asiaan. 

Itse alkemistin ja alkemian rooli jää kirjassa lopulta aika pieneksi. Alkemiaa ja sen ideaa ei myöskään koskaan tarkemmin selitetä. Toisaalta, alkemisti itse toteaa, ettei alkemiaa opita kirjoista vaan elävästä elämästä. Tämä kenties oikeuttaa sen, että ainakin minulle jäi vielä pimentoon alkemia. Koska alkemisti kuitenkin ohjaa poikaa matkallaan, on kirjalla osuva nimi.  

Poika oli varma, että tyttö ei huomaisi vaikkei hän ilmestyisikään
kylään kahden päivän kuluttua, sillä hänelle kaikki päivät
olivat samanlaisia, ja kun kaikki päivät alkavat tuntua samanlaisilta,
ihmiset eivät enää huomaa mitä hyvää heidän elämässään tapahtuu - - (s.51-52)

Uskonto nousee pääosaan kirjassa ja viimeisillä sivuilla poika puhuu itse Jumalan kanssa. Vaikka itse uskonkin Jumalaan, tuntui kirja siltikin paikoin tyrkyttävän uskontoa. En muista aiemmin lukeneeni samankaltaista kirjaa. Nyt en siis tarkoita kirjoja, joiden nimi jo lupaa sisällön olevan uskonnollista (esim. Paavi Johanna), vaan enemmänkin salakavaluutta, jossa uskonto piileskelee tieteen takana. 

"Jos sinua odottaa hyvä, se on oleva mieluisa yllätys", näkijä oli sanonut.
"Jos sinua odottaa paha, kärsit jo ennen kuin paha on tapahtunut." (s.143)

Se, mistä pidin kirjassa, olivat sen jakamat elämänohjeet (joita olen ripotellut myös tähän tekstiin). Vaikka uskonto onkin pääosassa kirjassa, voi näitä ohjeita noudattaa ateistikin, sen verran yleismaailmallisia ne ovat. 

Kirjan ulkoasusta täytyy mainita, että minun versioni teoksesta on kaunis kuin mikä. Kannen värimaailma ja toteutus ovat onnistuneet. Kirja sisältää myös kuvia, jotka ovat Claude Paradinin teoksesta Les devises héroïques (1556). Piirrokset luovat osaltaan kirjan ympärille mystiikkaa. Kuvien alta löytyy lainauksia tekstistä ja ajoittain ne sopivat kuviin, ajoittain eivät.

Pojalla oli paljon tuttuja sillä seudulla. Hän nautti kiertelystä juuri siksi, että sai
tutustua uusiin ihmisiin tarvitsematta olla päivittäin tekemisissä 
heidän kanssaan. Kun näkee samat kasvot joka päivä - - niistä tulee
osa elämää. Ja kun niistä tulee osa elämää, oman elämänkin olisi muututtava
toisten toiveiden mukaiseksi. Ellei niin käy, ihmiset ärsyyntyvät.
Kaikilla tuntuu olevan selvä käsitys siitä miten muiden olisi elettävä,
vaikka he eivät tiedä itsekään kuinka eläisivät oman elämänsä. (s.37)

Alkemisti oli erilainen lukukokemus kuin olin olettanut. Coelho sekä ihastutti että vihastutti ja luulen, että minun täytyy vielä lukea häneltä muutakin jotta voin muodostaa oman mielipiteeni hänen teksteistään. Olen kuitenkin iloinen, että luin Alkemistin, sillä se antoi minulle myös paljon miettimisenaihetta.

"Sinä unelmoit lampaista ja pyramideista. Sinä ole erilainen kuin minä, sillä 
sinä haluat toteuttaa unelmasi. Minä haluan vain haaveilla Mekasta. 
- - pelkään pettyväni ja tyydyn sen vuoksi unelmoimaan." (s.82, 84)

Pisteet: 3/5
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...