sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Susanna Alakoski - Svinalängorna

Lähde
Päätin, etten hetkeen lainaa mitään kirjastosta vaan aloitan lukuprojektin, joka koskee kirjahyllyissämme jo olevia kirjoja. Lähdin siis aakkosjärjestyksessä lukemaan läpi kirjoja, jotka olen joko itse ostanut tai jotka on minulle joku hankkinut. Ensimmäisenä olikin sitten Alakoski Susanna ja Svinalängorna.

Mainitsin aikaisemmassa postauksessani, että tämä on kirja, jonka joskus olen aloittanut, mutta en koskaan päässyt puusta pidemmälle. Syy selvisi heti ensimmäisellä sivulla kun kirjan perhe alkoi hukuttamaan kissanpentuja. Yritin kuitenkin suhtautua asiaan kylmän viileästi ja jatkaa lukemista. Onneksi tein niin.

Svinalängorna kertoo suomalaisesta perheestä, joka asuu Etelä-Ruotsissa, Ystadissa. Perheeseen kuuluvat isä Kimmo, äiti Aili, isoveli Markku, keskimmäinen Leena sekä pikku-Sakari. Tämän lisäksi ympärillä pyörivät Puti-kissa ja Terrie-koira. Perhe asuu alueella, jota muut kutsuvat nimellä "Svinalängorna". Isä on töissä tehtaalla ja äiti tekee pätkähommia. Perheen piru on kuitenkin alkoholi, johon vanhemmat sortuvat tuon tuostakin ja lapset saavat kärsiä.

Kirja on kirjoitettu Leenan näkökulmasta. Kirjan alussa Leena on juuri aloittamassa koulun ja viimeisillä sivuilla hän on ehtinyt 14-vuoden ikään. Leenan henkireikiä ovat naapurin Åse ja Riitta, joiden luona hän välillä viettää öitään ja joilta hän saa lohtua ja ymmärrystä. Myös Åsen äiti juo ja on yhdessä kontrolloivan miehen kanssa. Riitan vanhemmat taas järjestävät ryyppyjuhlia. Kun Kimmon väkivaltaisuus Ailia kohtaan pahenee, avautuvat myös Leenan silmät lopullisesti, eikä entiseen ole paluuta.

Alakoski kirjoittaa totuudenmukaisesti eikä kaunistele asioita. Kaaos Leenan keskellä tuntuu ahdistavalta ja välillä tahdoin lopettaa lukemisen juuri tämän takia. Kuvaukset isän juomisesta, äidin murtuneista kylkiluista ja itkevästä Sakarista tunkeutuvat syvälle ja jäävät sinne vielä senkin jälkeen kun kirjan on sulkenut. Jokin kuitenkin ajoi minut kirjan pariin aina uudelleen ja uudelleen kunnes lopulta suljin sen viimeisen kerran. 

Leenan tilanne on turhauttava, sillä yhteiskunta ei tarjoa apuaan kuin vasta viime hetkellä. Kärsin lasten ja eläinten puolesta ja tuntui kamalalta ajatella, että joku joutuu elämään tuollaisen kaoottisen arjen keskellä. Koskaan ei tiedä, millaisessa kunnossa vanhemmat ovat kun tulee koulusta kotiin. Häpeä ja pelko. Pidin Alakosken tyylistä kirjoittaa sillä tunsin todella olevani Leenan kengissä ja tunsin hänen ahdinkonsa. 

Tämä kirja ei katoa mielestäni hetkessä, sillä sen käsittelemä aihe on ajatuksiaherättävä. Myös sen raadollisuus jää kummittelemaan mieleeni. 

Pisteet: 4/5

maanantai 17. joulukuuta 2012

Jouluksi toivon...

Jouluksi toivon tietysti rauhaa päälle maan ja että kaikki epäreiluudet katoaisivat. Nämä eivät luultavasti enää täksi jouluksi ehdi toteutua, joten on minulla listallani muutakin. 

- Carolly Erickson - Minä, Marie Antoinette
Luin Ericksonilta teoksen Tsaarin tytär koska kirjastosta ei juuri silloin löytynyt hänen viimeisintään. Tsaarin tytär oli sen verran hyvä lukukokemus, että haluan ihan ikiomakseni kirjan Minä, Marie Antoinette

- Harry Potter - Legenda
Tämä opus täydentäisi hienosti Potter-kokoelmaamme. Miehellänihän on kirjat suomeksi ja minulla englanniksi. 

- Jennifer Egan - Aika suuri hämäys
En tiedä nolottaako minua myöntää, että sain tietää tästä kirjasta Trendin arvostelun kautta. Näin siinä kuitenkin kävi. 

- Umberto Eco - Prahan kalmisto
Suurin syy tämän himoitsemiseen on kirjan nimessä mainittu Praha, jossa kävimme vuosi sitten. Tämä olisi ehkä kuitenkin paras lainata, sillä olen hieman epäillen seurannut vierestä toisen puoliskon tämänhetkistä lukuprojektia: Ruusun nimi. Jos Prahan kalmisto on puoleksikaan niin kuivahtava, en varmaankaan halua sitä kirjahyllyymme.

- Haruki Murakami - Norwegian wood
Tästä olen lukenut muutaman blogimerkinnän ja niiden houkuttelemana yritin löytää itselleni kirjaa kirjastosta. Lainassa, tietysti. Lainausjono ikuisuuksien pituinen. Joten ehkä tämän voisi siis toivoa omaksi. 

- Elif Shafak - Kirottu Istanbul
Olen lukenut paljon teoksia islaminuskosta enkä ole vielä saanut tarpeekseni.

- Amor Towles - Seuraelämän säännöt
Hesarin kuvaus tästä kirjasta on seuraavanlainen: Romaani 1930-luvun New Yorkista. Olen jo nyt täysin myyty. 

- Yann Martel - Piin elämä
Tässä tapauksessa havahduin vasta kun näin elokuvamainoksen. Siis kyllähän minä tämän olemassaolosta olen tiennyt, mutta nythän se vasta pitääkin itselleen saada.

The Hobbit: An unexpected journey

Kuten kerroin aiemmassa postauksessani, luin Hobitin uudestaan, jotta olisin paremmin valmistautunut näkemään elokuvaversion. En siis tässä kerro tarkemmin juonesta, sillä se tuli jo kerrottua. Sain kuitenkin huomata, että elokuvantekijät ovat ottaneet vapauden tehdä hieman omia lisäyksiään tarinaan. Seuraavassa siitä, oliko tämä hyvä vai huono asia. Tai kenties jotain siltä väliltä.

Ensimmäisenä pistivät silmään henkilöhahmot, joista kirja ei kertonut mitään. Galadriel ja Saruman ilmestyvät kuin tyhjästä Rivendelliin. Thorinille luodaan vihollinen, valkoinen örkki nimeltään Azog. Metsästä ilmestyy hieman höppänä velho, Radagast, joka tuo Gandalfin eteen Morgulin terän, sen samaisen jolla Frodoa myöhemmin vahingoitetaan. Leffan jälkeen perehdyimme kuitenkin asiaan ja saimme huomata, että kaikki nämä hahmot kuuluvat Tolkienin maailmaan, niitä ei vain oltu mahdutettu kirjaan. Onko leffa siis tosifaneille, jotka tunnistavat nämä hahmot vai onko se massojen kosiskelija?

Välillä itketti liikutuksesta, välillä tuntui huikean nostalgiselta, välillä nolostutti, välillä nauratti ja välillä raivostutti. Kolmetuntiseen leffakäyntiin voi siis sisältyä kokonainen tunteiden skaala. Liikutus ja nostalgisuus syntyivät alussa, kun vanha Bilbo ja Frodo suunnittelivat juhlia, jotka aloittavat Sormuksen ritarit. Martin Freeman tuntui myös niin nappivalinnalta ja ihana Ian McKellen oli edelleen ihana. Myös kääpiöt olivat loistavia.

Entäs se nolostuminen? Radagast oli aivan hirveä. Ymmärrän osittain miksi vihertävän ja kukoistavan metsän muuttuminen Synkmetsäksi oli hyvä näyttää, mutta Radagast hahmona oli  raivostuttava. Olen ilmeisesti niin tosifani, että ainoa huumoriosuus Keski-Maassa saa mielestäni olla hobitit. Myös kääpiöt voivat hassutella. Mutta ei velho!

Tolkienin kirjat sisältävät paljon värssyjä ja lauluja. Oli siis hienoa huomata, että elokuvaan oli otettu mukaan pari kohtausta, joissa kääpiöt lauleskelivat. Se luo oman tunnelmansa ja tuntuu kuin olisi astunut suoraan kirjan sivuille.

Oloni oli hyvin ristiriitainen tämän leffakokemuksen jälkeen. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa, mutta en kertaakaan vilkaissut kelloa vaikka elokuva kestikin n.kolme tuntia. YleX-aamu nimittikin Peter Jacksonin osuvasti pienirakkoisten viholliseksi. Tästäkin huolimatta, mielenkiintoni säilyi ihan loppuun asti.

Pisteet: 3+/5

Kuva

lauantai 15. joulukuuta 2012

J.R.R. Tolkien - Bilbo - En hobbits äventyr

Ostin Hobitin itselleni ruotsinkielellä vuonna 2008 kun olin vaihdossa Lundissa, Etelä-Ruotsissa. Kirja löytyi kirpparilta ja maksoi muistaakseni n.30-50 kruunua. Luin kirjan ja pidin siitä. Olinhan pitänyt myös Taru Sormusten Herrasta. Nyt kun Hobitista on ilmestynyt ensimmäinen elokuva, päätin lukea kirjan toisen kerran, ihan vain muistin virkistämiseksi. 

Hobittihan kertoo sen, miten Valtasormus, joka on TSH-saagan keskiössä, päätyi Bilbolle. Bilbo on pieni hobitti, joka elää kolossa maan alla paikassa nimeltään Kontu. Eräänä päivänä Gandalf-velho ilmestyy Bilbon kuistille mukanaan kolmetoista kääpiötä. Kääpiöt ovat matkalla Yksinäiselle vuorelle, jossa Smaug-lohikäärme vahtii kääpiöiltä anastamaansa aarretta. Bilbo saadaan houkuteltua mukaan matkalle, jolla hän tapaa peikkoja, susia, hiisiä ja erään hassun olennon, jolta hän (sattumalta) saa kauniin kultaisen sormuksen.

Ihailen suuresti Tolkienia, joka on onnistunut luomaan sadunomaisen, mutta samalla uskottavan maailman. Keski-Maa tuntuu aidolta ja lukija melkein uskoo, että se joskus on ollut olemassa. Tolkienin laaja taustatyö ja valmistelut näkyvät kirjan sivuilla: mitään ei ole jätetty puolitiehen. Tämä kirja tekee minut onnelliseksi ja saa minut muistamaan lukemisen ilon (jos olen sen sattunut unohtamaan). 

Tolkienin hahmot ovat uskottavia, vaikka ne ovatkin mielikuvituksen tuotetta. Hobittien esikuvan sanotaan olevan suomalaiset, sillä molemmat viihtyvät omissa oloissaan (ja juovat runsaasti). Hobittien luonteenpiirteestä voisi jokainen ottaa mallia sillä he eivät ota elämää liian vakavasti. He eivät ole koskaan kohdanneet pahuutta silmästä silmään ja voivat siis elää elämäänsä viattomina ja sinisilmäisinä. 

Hobitti on lyhyeksi kirjaksi rikas sisällöltään. Hahmoihin tutustuu sitä mukaa kun kirja etenee. Samalla myös sattuu ja tapahtuu ja joukkio törmää kaikenlaisiin seikkailuihin. Välillä asiat ratkeavat hieman liiankin helposti, mutta sympatiasta Bilboa kohtaan, ei se ainakaan minua haitannut.

Huomenna on vuorossa Hobitin leffaversio. En vieläkään ole vakuuttunut siitä, miksi vajaa 300-sivuinen kirja piti jakaa kolmeen elokuvaosaan, mutta ehkä se huomenna selviää. Odotan kuitenkin innolla elokuvaa, sillä siitä on aikaa kun viimeksi kävin ihan elokuvissa asti uppoutumassa Tolkienin taianomaiseen maailmaan.

Pisteet: 5/5

Kuva

torstai 13. joulukuuta 2012

Skyfall

Pari vuotta sitten nykyinen kihlattuni ehdotti, että katsoisimme kaikki Bondit aina 60-luvulta lähtien kun Sub-tv niin kiltisti päätti esittää ne kaikki järjestyksessä. Koska suhteemme oli vielä niin alkutekijöissä, en kehdannut kieltäytyä. Suhteeni Bondiin on ollut hyvin negatiivinen. Elokuvien naiskuva on raivostuttava ja itse Bond on vähän liian täydellinen. Jollain ihmeen tavalla, Bond on kuitenkin löytänyt tiensä sydämeeni. Oli siis päivänselvää, että juoksin riemusta kiljuen katsomaan viimeisimmän Bondin, vieläpä ensi-iltaan. 

Bondin uskollisuutta M:ää ja MI6:ta kohtaan koetellaan, kun jo kuopattu agentti, Silva, palaa terrorisoimaan MI6:ta. Bond itse loukkantuu ihan leffan alkuminuuteilla ja hänet julistetaan (virheellisesti) kuolleeksi. Bond tekee kuitenkin comebackin, joka on raskas taival. Skyfall paljastaa myös seikkoja Bondin lapsuudesta sekä kunnioittaa vanhoja Bond-leffoja.

Casino Royale on mielestäni yksi parhaimpia 007-leffoja. Daniel Craig on upeaa katsottavaa. Sen lisäksi hän on tehnyt Bondin huumorintajusta sopivan kuivakkaa. Pierce Brosnan on ehdoton inhokkini agenteista. Elokuvat menivät siinä vaiheessa täysin överiksi ja Craig onnistuu roolisuorituksellaan tuomaan tarinan takaisin maanpinnalle. Skyfall on jo kolmas Craig-Bond ja ilmeisesti lisää on tulossa.

Skyfall ja Craig näyttävät myös Bondin herkemmän puolen. Bond ei enää ole voittamaton, vaan tavallinen kuolevainen. Itse pidän juuri tällaisesta Bondista. Olen ilmeisesti heikkona haavoittuvaisiin sankareihin (katso Batman-arvostelu), mutta tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että hahmot tuntuvat tällöin aidommilta. Bond-tarina sai leffamaailmassa alkunsa täydellisestä Sean Connerysta, joka on loistava niin ammatissaan kuin naissuihteissaan. Ennen kuin Craig astui kuvaan, Connery oli lempi-Bondini. Niin se mielipide voi muuttua. 

Pisteet: 4/5

Kuva

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Breaking Dawn Part 2

Pettymys oli suuri kun pari ensimmäistä Twilight-kirjaa luettuani näin ensimmäisen osan filmatisaation. Yh, miten hyvästä kirjasta voikin saada niin huonon elokuvan. Toisaalta, kun tarkemmin ajattelee, seuraa elokuva hyvin tarkasti kirjan tapahtumia, joten eikös se alkuperäinen teos sitten ole "viallinen". Suurin syy elokuvan surkeuteen on kuitenkin pääosan esittäjät. Kristen Stewart on edelleen surkea tapaus, eikä mielipiteeni muuttunut Lumikki ja metsästäjä-elokuvan jälkeen. 

Odotukset eivät olleet korkealla Breaking Dawnin toisen osan kohdalla. Jostain syystä mikään muu kuin saagan toinen osa (New Moon) ei ole napannut elokuvaversiona. Viimeinen osa oli kuitenkin pakko nähdä, mites muutenkaan. Tässä osassa Bella on muuttunut vampyyriksi ja elelee rauhaisaa eloa Edwardin, Edwardin perheen sekä vastasyntyneen Renesmeen kanssa. Kun Culleneiden tuttavaperheen eräs jäsen kuitenkin näkee pienen Renesmeen, luullen tätä vampyyriksi muutetuksi ihmislapseksi, lähtevät Volturit Bellan perään.

Taivutellakseen Volturit luopumaan Renesmeen tappamisajatuksista, Cullenit keräävät joukon vampyyreita todistamaan, ettei Renesmee ole mikään tavallinen lapsi. Lopulta heidän talonsa on täynnä jos jonkinlaista vampyyria niin Venäjältä kuin Amazonin sademetsästä. Kaikki ihanan punasilmäisiä. 

Myönnetään, tarina on heikko. Tuntuu siltä kuin Meyer olisi keksinyt juonen sitä mukaa kun kirjat ilmestyivät. Sehän sattuu oikein sopivasti, että vastasyntyneet vampyyrit ovat vahvimmillaan ja että Renesmeen kaltaiset lapset kasvavat nopeasti aina parikymppisiksi asti jolloin kasvu pysähtyy.  On myös niin mukavan käytännöllistä, että Jacob leimautuu juuri Renesmeehen ja täten ei enää tahdo tätä hengiltä ja samalla myös irtautuu Bellasta. 

Kristen Stewart on ulkonäöllisesti nappivalinta Bellaksi, ihan samalla tavalla kuin hän oli nappivalinta myös leffaan Lumikki ja metsästäjä. Siihen se täydellisyys sitten loppuukin . En tiedä missä Stewart on saanut näyttelijänkoulutuksensa (liekö saanut sitä lainkaan), mutta samaan opistoon en kyllä lähtisi vaikka maksettaisiin. Tai ehkäpä tämä ilmeetön näytteleminen vain asuu Stewartissa itsessään eikä hän pääse siitä eroon. Pattinsonia taas nimitettiin pökkelöksi jossain Iltalehden (tai vastaavan) leffa-arvostelussa ja minusta noiden kahden sanan yhdistelmä on jotenkin nerokkaan koominen: Pattinsonin pökkelö. Niin, onhan hän vähän puusta veistetty ja se tuskainen naamanvääntely alkoi rasittaa jo ykkösosassa. Mutta hei, onhan kyse kuitenkin Pattinsonista, oli hän sitten pökkelö tai ei. 

Niin naiivi kuin Breaking Dawn onkin, onnistui se siltikin jotenkin kirvoittamaan kyyneleet silmiini. Vaikka en itse sitä mielelläni myönnä, on Twilight-saaga omalla tavallaan koskettava (kliseineen kaikkineen). Tämän vuoksi olen nyt myös hankkinut kaikki ilmestyneet DVD:t ja hankin myös tämän viimeisen kunhan se kauppoihin ehtii. Enpä olisi tällaista uskonut kun ensimmäisen osan näin.

Pisteet: 3/5

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...