sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Carolly Erickson - Tsaarin tytär

Eletään 1910-lukua. Venäjää hallitsee Nikolai II, jonka perheeseen kuuluvat vaimo Aleksandra, neljä tytärtä ja yksi poika. Nikolaista on tuleva viimeinen Venäjää hallitseva Romanov. Heinäkuussa vuonna 1918 koko Romanovin perhe murhataan ja kommunismi ottaa vallan maassa. Tsaarin tytär kertoo kuitenkin tarinan, jonka loppu eroaa totuudesta. 

Tatjana Romanov, eli Tanja, oli tsaarin toiseksi vanhin tytär. Vaikka hän elääkin yltäkylläisyydessä, ovat hänen ajatuksensa ja halunsa tavallisen nuoren tytön kaltaisia. Kirjan aikana Tanja ehtii sekä rakastua että pettyä. Hänet kuvataan järkevänä ja huolehtivana kun taas muut sisarukset (Olga, Maria, Anastasia ja Aleksei) ovat kaikki hieman lapsellisia. Loppujen lopuksi Tanja on se joka selviää verilöylystä. Tämä on tietenkin fiktiota, koska kuten kaikki tietävät, ei kukaan Romanovin perheestä selvinnyt vallankumouksesta.

Tsaarin tytär oli mielestäni upea teos. Se oli koskettava ja ajoittain myös hauska. Se sai minut säälimään Romanoveita ja lähes toivomaan, että kirja ei päättyisi kuten jo tiesin sen päättyvän. Tanja on ihailtava henkilö, jonka rakkaus perhettään kohtaan on vahva. Kirja kuvailee myös Tanjan ja erään sotilaan, Mihailin, kaiken kestävää suhdetta. Vaikka kirja oli suurimmaksi osaksi fiktiota, ei Erickson siltikään mennyt sieltä missä aita on matalin. Hän olisi voinut pelastaa vielä muutamaan muun, mutta tyytyi lähes totuudenmukaiseen päätökseen. Tsaarin tyttäressä ei mitään saa ilmaiseksi ja kaikki joutuvat todistamaan sodan kamaluutta.

Tarkoituksenani oli lukea Ericksonin viimeisin teos, Minä, Marie Antoinette, mutta koska se oli lainassa, päädyin sen sijaan Tsaarin tyttäreen. Tämän kirjan lukeminen sai minut himoitsemaan Ericksonin uusinta vielä enemmän. Pidän Ericksonin tyylistä ja uskon, että hän on sille uskollinen myös Minä, Marie Antoinettessa. Seuraava lukukokemusta odotellessa.

Pisteet: ****

Kuva

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Lea Edwards - Juonittelevien jumalten kaupunki

"Nainen istui parvekkeella ja kirjoitti"

Enpä muista milloin olisin viimeksi lukenut kirjan jo saman päivän aikana kun sen kirjastosta lainasin. Edwardsin teoksen kohdalla kävi juuri näin. Juonittelevien jumalten kaupunki kertoo Leena nimisestä naisesta, joka jättää Suomen muuttaakseen Kreikkaan brittiläisen Harryn kanssa. Kirja kuvailee kulttuurieroja, mutta myös Leenan ja Harryn ailahtelevaa avioliittoa. 

Juonittelevien jumalten kaupunki ei ole pitkä kirja. Tarkalleen ottaen, se on 161 sivua pitkä. Silti siihen mahtuu paljon. Vaikka kirja käsittelee kokonaista vuotta Leenan ja Harryn elämästä, ei teoksen tunnelma siltikään ole kiirehtivä. Edwards onnistuu kuvailemaan tapahtumia verkkaisesti ja lukijan huomaamatta aika juoksee eteenpäin. 

Ensivaikutelmani Leenasta oli hieman naiivi. Kuka nyt menee naimisiin miehen kanssa, jonka hädin tuskin tuntee? Kuka nyt muuttaa täysin outoon maahan vailla kielitaitoa ja työpaikkaa? Leena on kuitenkin harvinaisen itsenäinen ja itsevarma nainen, joka uskaltaa heittäytyä Kreikan kulttuuriin pyörteisiin. Samalla hän luopuu osittain suomalaisesta identiteetistään. Loppujen lopuksi Leena on kaikkea muuta kuin naiivi. Hän on hyvin rohkea. 

Harryn ja Leenan suhdetta kuvataan kirjassa hieman kylmäksi. Harry tekee pitkää päivää ja Leena keksii itselleen tekemistä mm. kreikan opiskelun muodossa. Jokin heidän suhteessaan kuitenkin toimii koska Leena jää Kreikkaan. Sekä Leena että Harry ovat keski-iässä. Jos tarinan keskiössä olisi ollut parikymppinen pariskunta, ei lopputulema varmasti olisi ollut samanlainen. Keski-ikään ehtineet Leena ja Harry eivät enää oletakaan löytävänsä satukirjojen rakkautta. He ovat realisteja. 

Juonittelevien jumalten kaupunki oli mukavaa luettavaa. Se sai minut koukkuun niin pahasti, että en laskenut kirjaa käsistäni jollei minun ollut ihan pakko. Kirjoitusasultaan kirja oli kepeä ja helppolukuinen. Edwards kuvailee Kreikan yhteiskuntaa elävästi ja ripottelee sekaan myös hieman historiaa ja myyttejä. Kirja yllätti minut positiivisesti.

"Taivas kaareutui kirkkaana eikä sillä hetkellä 
yksikään lentokone rikkonut taivaan sineä."

Pisteet: ****

Kuva

maanantai 23. heinäkuuta 2012

The Dark Knight Rises

Yön ritari vuodelta 2008 esittelee Batmanin kulta-ajallaan. Tuntuu kuin hän olisi täysin voittamaton. Yön ritarin paluussa Batman, eli Bruce Wayne, onkin haavoittuvainen ja täten ristiriitainen perinteisen supersankarin kanssa. Elokuvassa Lepakkomies kohtaa Banen, Darth Vaderin puhetapaa jäljittelevän lihaskimpun, joka osoittautuu luultua vahvemmaksi. Batmanin täytyy myöntää tappionsa. Ja sehän vasta kirpaiseekin. Erityisesti katsojaa.

Christian Bale, Gary Oldman, Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt, Anne Hathaway, Marion Cotillard, Morgan Freeman, Michael Caine... Yön ritarin paluun näyttelijäkaarti on vakuuttava. Eihän tällaisista tähdistä lähde kuin tähtisuorituksia. On sanomattakin selvää, että Christian Bale on upea. Tumma, komea ja vielä loistava näyttelijä. Elokuvan veteraanit taas eivät koskaan petä. Morgan Freeman on lyömätön. Hän luo ympärilleen luottamusta ja tunnen outoa rauhaa nähdessäni hänet valkokankaalla. Positiiviset yllättäjät olivat Joseph Gordon-Levitt sekä Anne Hathaway. Gordon-Levitt on osoittanut näyttelijäntaitonsa mm. Inceptionissa, mutta Yön ritarin paluussa hän on mahtava. Gordon-Levittin hahmo Blake on loppujen lopuksi Batmania suurempi sankari. Hathaway taas tuntuu luonnolliselta valinnalta Kissanaiseksi. Hän osoittaa kykenevänsä loistamaan missä tahansa roolissa. Ja eiköhän se Prinsessapäiväkirjat leima nyt ole lopullisesti poispyyhitty.

On siis sanomattakin seuraa, että näyttelijöiden suoritukset vakuuttivat minut. Mainita täytyy toki myös erikoistehosteet, koska eihän niitä voinut olla ihailematta. Hyvin paljon New Yorkia muistuttava Gotham kylpee tulessa ja savussa, Batman kiitää maalla ja ilmassa ja äänitehosteet (kliseisesti sanottuna) räjäyttävät tajunnan. Mikä hienointa, elokuva ei luota pelkkiin tehosteisiin, vaan siinä on (jälleen kliseisesti sanottuna) sielua. Toisin kuin esim. viimeisin Mission Impossible, Yön ritarin paluu vetoaa tunteisiin kaiken sen räiskinnän keskellä. Onhan se kieltämättä aika sykähdyttävää kun Lepakkomiehen logo syntyy tulesta sillan kylkeen. Huh huh.

Yön ritarin paluu nosti kylmiä väreitä ja sai kyyneleet silmiin. Se oli upea päätös Balen Batman-uralle ja jätti samalla tilaa toisenlaiselle jatko-osalle. Nyt vain katsomaan edelliset kaksi Nolanin Lepakkomies-spektaakkelia.

Pisteet: ****

Kuva

Agatha Christie - Kortit pöydällä

Kuolema Niilillä jälkeen himosin vielä Christien tuotantoa. En yleensä lue dekkareita, mutta mielestäni yleissivistyksessä on suuri aukko, jos ei tunne edes muutamaa Agatha Christien teosta. Kirjastossa päädyin Kortit pöydällä-kirjaan koska sen henkilögalleria ei kuulostanut turhan monimutkaiselta. Yksinkertaisuus kunniaan. Aina välillä. 

Poirot ja seitsemän muuta kutsuvierasta saapuu erikoisen herra Shaitanan luo iltaa viettämään. Ryhmä jakautuu kahtia. Korttipelin aikana herra Shaitanan huomataan kuolleen tikarin iskusta. Epäiltynä ovat neljä samassa huoneessa herra Shaitanan kanssa ollutta henkilöä: tohtori Roberts, rouva Lorrimer, majuri Despard ja neiti Meredith. 

Christie osaa aina yllättää. Lukija luulee tietävänsä syyllisen jo kirjan alkumetreillä, mutta dekkareiden kuningattarelta löytyy aina ässä hihasta. Kirjan loppuratkaisu on yllättävä ja hieman raivostuttavakin. Syylliseksi ei osoittaudu se, jonka itse olisin lähes toivonut olevan syyllinen. 

Kortit pöydällä pyörii nimensäkin mukaisesti paljon bridgen ympärillä. En ole ikinä pelannut bridgea, en edes mitään sen kaltaista, joten olin hieman hukassa erilaisten termien viidakossa. Kaiken lisäksi huoneessa pelatut bridgepelit osoittautuivat ratkaiseviksi murhaajan identiteetin selvittämisessä. Minut valtasi jo melkein epätoivo, kun kuvittelin että minun täytyy alkaa perehtymään bridgen ihmeelliseen (paremminkin tylsään) maailmaan. Oli kuitenkin ilo huomata, ettei bridgen tuntemus loppupeleissä ollut niin tärkeää kirjan loppuratkaisun ymmärtämisen kannalta. 

Poirot on etsivänä myös tässä kirjassa, mutta hänen osansa oli yllättävän pieni. Toki hän on se, joka lopulta ratkaisee mysteerin, mutta johtolankoja keräävät kuitenkin loput kolme illallisvierasta: rouva Oliver, eversti Race sekä poliisitarkastaja Battle. Oli siis hienoinen pettymys, ettei omahyväinen Poirot osallistunut tutkimuksiin enempää. Olen alkanut pitää hänestä enemmän ja enemmän David Suchetin loistavan roolisuorituksen myötä.

Kortit pöydällä oli viihdyttävä lukukokemus. Se oli klassista Christieta eli toisin sanoen, se onnistui yllättämään vielä viimeisillä sivuillaankin. Kortit pöydällä sai minut myös entistä pahemmin koukkuun Christien tuotantoon. 

Pisteet: ****

Kuva

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Lauren Weisberger - VIP-ihmisiä


"Bette Robinson on nuori nainen, joka kyllästyy työhönsä investointipankissa ja siirtyy viihdemaailmaan PR-toimiston palvelukseen. Bette saa työkseen näyttäytyä tyylikkäissä yökerhoissa ja suunnitella upeita juhlia, mutta ennen kaikkea hänen täytyy tutustua kaikkiin tuntemisen arvoisiin ihmisiin. Hippivanhempien kauhuksi nuori nainen raivaa tiensä viihdemaailman kulissien taakse, missä tärkeintä ei ole mitä tehdään, vaan miltä se saadaan näyttämään."

VIP-ihmisiä on toinen Lauren Weisbergerin kirjoittama chick-lit-kirja. Sillä chick-litiä hänen tuotantonsa on. Paremmin kirjoitettua kuin Himoshoppaaja, mutta samaa genreä siltikin. Olin lukenut häneltä Paholainen pukeutuu Pradaan sekä Haluan Harry Winstonin ja pidin molemmista kirjoista. Ne olivat mukavan kepeitä ja suht koht nopealukuisia, vaikka olivatkin yllättävän pitkiä (jos vertaa muihin chick-lit-kirjoihin). Odotin siis paljon tältä teokselta. 

Weisbergerin kehittelemät hahmot eivät paljoakaan eroa toisistaan. Kaikki tuntevat Dolce&Gabbanansa, tuskailevat rakkauselämäänsä sekä sinnittelevät töissä. Stereotypioita? Niinkin voisi sanoa. Weisbergerin naiset ovat niin naisellisia, että tunnen itseni jotenkin huonoksi ja epäonnistuneeksi. Kirjoissa vilisee erilaisia merkkituotteita, joista en ole kuullut puoliakaan. VIP-ihmisiä ei ollut poikkeus. Vaatemerkkien lisäksi siinä oli runsaasti julkkiksia, joista en myöskään ollut koskaan kuullut mitään. Olo oli vähän kuin Gilmoren tyttöjä katsoessa. Minulla olisi pitänyt olla tietokone ja Google esillä.

En koskaan tuntenut suurempaa sympatiaa Betteä kohtaan. Eniten tunteita herätti ylitseampuvan ärsyttäväksi kuvattu Abby, joka loppujen lopuksi tuntui niin epärealistiselta, että mietin jo ketä tuntemaansa naista Weisberger halusi näin liioitellusti kuvata ja loukata. Betten muka-poikaystävä Philip Weston taas oli naurettava, mikä varmaan olikin kirjoittajan tarkoitus. Betten ihastuksen kohde Sammy taas oli symppis, mutta jäi kuitenkin hieman vaisuksi. Betten työkaverit olivat kaikki todellisia ylilyöntejä. Henkilögalleria ei siis vakuuttanut.

Kirjan juoni alkoi loppupeleissä ärsyttää. Ehkä en ollut oikeassa mielentilassa, mutta jostain syystä tämä kirja jäi heikoimmaksi lukemistani Weisbergerin teoksista. Kirja oli aivan liian pitkäksi venytetty, vähempikin turhamaisuus olisi riittänyt.

Pisteet: **

Kuva

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Snow White and the Huntsman

Tarina Lumikista on kaikille tuttu. Sen tunnetuimmat versiot ovat Grimmin veljesten ja Disneyn luomia. Nuori tyttö täytyy raivata tieltä koska hän peittoaa kauneudessaan kuningattaren. Hän puraisee myrkyllistä omenaa, jonka taiasta hänet vapauttaa prinssi oikean suudelma. Tältä pohjalta rakentaa tarinansa tänä vuonna valmistunut Snow White and the Huntsman, eli Lumikki ja metsästäjä. Muutamia lisäyksiä kylläkin löytyy. 

Lumikin ja metsästäjän Lumikki on kovis. Tai ainakin yrittää olla. Kristen Stewartin Lumikki on ulkoisesti mitat täyttävä. Tummat hiukset, kalpea hipiä ja suuret kauriinsilmät. Valitettavasti Stewartin näyttelijäntaidot eivät sitten täytä niitä mittoja. Ärsyttävän äänekäs hengitys, jota alleviivataan jokaisessa kohtauksessa alkoi käymään hermoille jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Kyllähän sitä metsästä juoksemisesta hengästyy, mutta kun pelkkä kruunun päähän laskeminenkin jo aiheuttaa saman läähätysreaktion, niin jokin on vialla. 

Charlize Theronilta odotin paljon. Vaalea, kaunis ja kokenut näyttelijä sai tässä elokuvassa roolin Lumikin pahana äitipuolena Ravennana. Tässä vuoden 2012 versiossa Ravenna on suorastaan psykoottinen manipuloija, joka imee itseensä nuoruutta pysyäkseen hengissä ikuisesti. Ralph Fiennes sanoi eräässä haastattelussa, että hänen tulkintansa Voldemortista oli kylmän viileä. Pelottavampaa on rauhallisesti puhuva pahis kuin huutava sellainen. Theron ei ilmeisesti ollut nähnyt tätä haastattelua. Koska elokuvateatterin volyymit oli käännetty kaakkoon, muuttui Theronin huutaminen vieläkin ärsyttävämmäksi. Ja hän huusi, koko ajan. Pohdimme, että Cate Blanchett olisi ollut täydellinen Ravennan rooliin. Hänessä sentään on tyyliä, jota ei luoda huutamalla.

Metsästäjänä hillui Chris Hemsworth, jonka ilmeisesti pitäisi aiheuttaa naisissa sydämentykytystä. Mielestäni Viggo Mortensenin Aragorn onnistui tässä paremmin. Hemsworthin roolisuoritus on kuitenkin melko hyvä. Kun vertaa elokuvan tähtösiin, on Hemsworth suorastaan huippu. Ainoa miinus tulee juopposuudelmasta. Ja sekin oli varmasti ohjaajan idea.

Lumikin ja metsästäjän näyttelijäsuoritukset eivät siis miellyttäneet. Visuaalisesti elokuva kuitenkin oli kaunis. Sen tuottaja on sama kuin Liisa Ihmemaassa-elokuvan, ja maisemat olivatkin lähes yhtä kauniit ja taianomaiset kuin tässä 3D-spektaakkelissa, jonka kävin katsomassa kahdesti elokuvissa. Valitettavasti Lumikki ja metsästäjä ei pötki pitkälle pelkällä visuaalisuudella. Toisilla näyttelijävalinnoilla ja dramaattisuuden vähentämisellä leffa olisi voinut nousta yhdeksi vuoden parhaista. Näillä ansioilla se ei kuitenkaan saa enempää kuin kaksi tähteä viidestä.

Pisteet: **

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...