tiistai 22. toukokuuta 2012

Äänikirja

Kun aloitin Christien Kuolema Niilillä kuuntelun, kuvittelin, etten aiemmin ollut kuunnellut ainuttakaan äänikirjaa. Tämä ei kuitenkaan ole totta jos otetaan huomioon kaikki ne äänikirjat, jotka luin pienenä. Topi ja Tessu, Pieni Merenneito... Muistan elävästi kuinka joko istuin tai makoilin vanhojen stereoidemme edessä ja kuuntelin c-kasetteja, jotka sisälsivät aina pienen tilulilun, joka ilmoitti, että oli aika kääntää kirjan sivua. Tämä postaus kertoo huomioista, joita tein kuunnellessani Kuolemaa Niilillä, joka erosi täysin näistä lapsuuteni muistojen äänikirjoista.

1. Keskity
Äänikirjojen helppous on myös niiden kirous. Ajattelin, että voin samalla tehdä vaikka ja mitä koska olenhan nainen ja voin keskittyä useaan asiaan samanaikaisesti. Niinpä niin. Kuuntelin ensimmäisen kappaleen eräänä aamuna. Hetken aikaa jaksoin keskittyä vain kuuntelemiseen, mutta sitten aloinkin tekemään omaa luovaa työtäni, johon liittyi kirjoittamista. Yhtäkkiä tajusin, etten ollut seurannut ääneen luettua tekstiä ollenkaan. On siis ihan okei kokkailla tai vaikka kutoa kuunnellessaan äänikirjaa, mutta kirjoittaa ei kannata. Oppia ikä kaikki. 

2. Kertojaääni
Christien kirjan kertojaääni oli ihana Lars Svedberg. Christien kirjassa on tietysti myös naispuolisia henkilöitä, joiden imitointi oli välillä hieman huvittavaa kuultavaa. Mutta koska kyseessä oli Lars Svedberg, en nauranut. Yllättävää kyllä, aloin tunnistaa Svedbergin äänensävystä kuka henkilö puhui vaikka sitä ei vielä ollukaan mainittu. Se on jo taitavaa se. Haluaisin mielelläni vielä kuunnella Svedbergin lukemia äänikirjoja koska hänen luomansa tunnelma on niin kotoinen ja turvallinen.

3. Kehräävä kisu
Oli helppoa vain makoilla sohvalla kun kissa loikoili vieressä. Äänekäs kehrääminen kylläkin aiheutti sen, että volyymit piti vääntää kovemmalle. Kuuntelua myös hieman häiritsi se, että kissa päätti piristyä ennen kuin pääsin ensimmäisen levyn loppuun. Sain taas huomata, ettei kannata tehdä mitään ylimääräistä samanaikaisesti kun kuuntelee äänikirjaa kuten esim. leikittää ylivilliä kissaa.

4. Älä nukahda
Kyllä, minä nukahdin. Ainakin hetkeksi. Ja ei kun kelaamaan takaisin. Tämän episodin jälkeen nousin istumaan ja keskityin ainoastaan kirjan kuunteluun. Tämä tuntui toimivan.

5. Hitaasti hyvä tulee (?)
Kirjaa lukiessa määrään itse tahdin. Näinhän se menee. Äänikirjaa kuunnellessa lukija määrää tahdin. Ja välillä tahti on hyvin hidas. Piinallisen hidas. Vaistomaisesti nyökyttelen cd-soittimelle: "Joo, joo, niin, mitä sinä haluat sanoa?"

6. Kaipuu
Kuuntelin äänikirjan tietokoneelta. Kaipasin kuitenkin vanhaa kunnon ajan mankkaa ja ennenkaikkea kannettavaa cd-soitinta. Voi niitä aikoja, kun mukaan reissulle otettiin kaikki lempicd:t ja oma kannettava nappikuulokkeineen. Äänikirjan kohdalla kannettava cd-soitin tuntui todella hyvältä idealta. Täytyy varmaan etsiä soitin käsiin jostain pölyisestä nurkasta. 

Aion jatkaa matkaani äänikirjojen ihmeellisessä maailmassa. Se rajoittaa mutta myös mahdollistaa, tahdon mielelläni saada selville millaiseksi äänikirjojen kuuntelijaksi minä vielä kehityn. Ehkäpä jonain päivänä pystyn kirjoittamaan samaan aikaan kun kuuntelen (hrm).

Kuva

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Agatha Christie - Kuolema Niilillä (Äänikirja)

 Linnet Doyle ja hänen aviomiehensä Simon Doyle päätyvät matkalle Egyptiin Niiliä pitkin. Mukana seuraa Jacqueline De Bellefort, joka oli Lineten paras ystävä ja Simonin entinen kihlattu. Kun Linnet murhataan, alkaa matkalla mukana oleva Hercule Poirot tutkia tapausta. 

Kuolema Niilillä on tuttua vanhaa Christieta. Lukijalla on jo alunalkaen pieni aavistus murhan tekijästä, mutta pienten johtolankojen ja tapahtumien myötä, epävarmuus ottaa vallan ja omat teoriat tuntuvat vääriltä. Runsas henkilögalleria myös vaikeuttaa syyllisen löytymistä. Loppujen lopuksi, kenellä tahansa tuntuu olevan sopiva motiivi toteuttaa murha.

Olen aiemmin lukenut kaksi dekkaria Christielta, mikä on todella vähän, kun ottaa huomioon hänen tuotantonsa laajuuden. Christien käyttämä kaava on kuitenkin käynyt tutuksi erilaisten tv-sarjojen kautta, joten tiesin mitä odottaa tältäkin kirjalta. Christie sisällyttää aina kertomuksissaan suuren määrän henkilöitä, mikä on välillä hieman hankalaa lukijan kannalta. Erityisen hankalaksi se osoittautui äänikirjan kohdalla, sillä en voinut palata systemaattisesti takaisin tarkistamaan, kuka on Herra Ferguson tai Cornelia Robson. En kuitenkaan koskaan eksynyt täysin tarinasta, vaan onnistuin aina saamaan kiinni punaisesta langasta.

Hercule Poirotin hahmo on hieman ristiriitainen minun silmissäni. Hän on viihdyttävä, mutta samalla myös ärsyttävän itserakas. Tässä itserakkaudessa piilee kuitenkin osa Poirotin viehättävyyttä. Hän on harmittoman oloinen, mutta onnistuu joka kerta saamaan rikollisen kiikkiin. Poirot osaa myös tehdä itsenäisiä päätöksiä ja päästää välillä konnan livahtamaan (kuten tässäkin kirjassa kävi) ihan vain hyvää tahtoaan. Kukaan ei voi kieltää, etteikö Poirot olisi ikimuistoinen hahmo.

Kuolema Niilillä on tarina rakkaudesta, joka ei keinoja kaihda. Ajan mukaisesti, viitataan usein naisten heikkohermoisuuteen ja haurauteen, mutta en siltikään löytänyt näitä piirteitä kirjan oikeasta tähdestä, Jacquelinesta. Sen sijaan suunnitelman heikoksi lenkiksi paljastuukin mies, jota Jacqueline ei kuitenkaan hylkää.

Pisteet: ***

Kuva

lauantai 19. toukokuuta 2012

Melissa De La Cruz - Blue Bloods

Schuyler Van Alen saa tietää olevansa vampyyri ja kuuluvansa täten eksklusiiviseen Blue Bloods-salaseuraan. Luksuselämässä piilee kuitenkin omat vaaransa, kun Schuyler saa selville, että vampyyreita jahtaavat toiseen ryhmittymään (Silver Bloods) kuuluvat vampyyrit. Tyttö ottaa tehtäväkseen löytää pahantekijät.

Kun sain  kuulla, että Sookie Stackhouse-sarja jatkuu enää vain kahdella kirjalla, sain pienen paniikin. Pakko löytää uusi vampyyrisarja! Vampire Diaries on muuttunut kummalliseksi ja kuivaksi ja täytyy myöntää, että minulla on suuria vaikeuksia jaksaa lukea enää sarjaa. Tilasin siis itselleni kokeeksi kolme eri vampyyrisarjaksi itseään tituleeraavaa kirjaa. Yksi niistä oli Blue Bloods

Kirjan henkilöt ovat 15-16-vuotiaita New Yorkissa asuvia teinejä. Apua. Kirja oli auttamattoman naiivi ja lapsellinen. Ensimmäiset sata sivua olin lumoutunut ja kiitin De La Cruzia onnistuneesta vampyyrikuvauksesta. Jossain vaiheessa teos alkoi kuitenkin puuduttaa. Asiat vain ratkeavat ihan liian helposti. Juuri kun luulee, että jotkin salaisuudet säilyisivät seuraavaan osaan, niin viimeisillä sivuilla kaikki paljastuukin. Kun Scuylerin isoäiti on kuoleman kielissä, ehtii hän vielä selittää Schuylerin koko elämäntarinan:

"Who? Who did this to you?" Schuyler asked, helping Cordelia to a sitting position.
"We need to get you to a hospital."
"No, no time." Cordelia argued, her voice barely louder than a croak.

Mutta kyllähän sitä aikaa löytyi. Ärsyttäväksi muuttuva Schuyler ehtii kysyä kaikkea maan ja taivaan väliltä (kirjaimellisesti, seikkaileehan kirjassa langenneita enkeleitä ja itse Lucifer) ja isoäiti ehtii vastata kaikkeen ennen viimeisiä sanojaan:

"Take care of yourself, granddaughter," she said, reaching for Schuyler's hand.
"Facio Valiturus Fortis." Be strong and brave. With that final blessing, Cordelia
Van Alen's spirit reverted to a passive state.

Syy miksi vatvon tätä kohtausta, on sen kliseys. Siinä kulminoituu koko kirjan naiivi asenne. Kirjassa ei ole mitään karua todellisuutta, pelkkää prinsessamaista liiba laabaa. Pelastava prinssi on sopivasti aina kulman takana ja aina löytyy oikea ihminen kertomaan koko totuuden. Yök.

Ajattelin vielä kirjan alussa, että tilaan loputkin tämän sarjan kirjat, mutta nyt minun täytyy hieman harkita asiaa. Voi olla, että tämä teinihömpötys saa loppua tähän.

Pisteet:2,5/5

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...