maanantai 30. huhtikuuta 2012

Ian McEwan - Vieraan turva

Maryn ja hänen miehensä Colinin leppoisa Venetsia-loma
muuttuu toiseksi sinä hetkenä, kun he astuvat 
Carolinen ja Robertin palatsin ovesta.

Takakannen yhteen lauseeseen mahtuva selostus kattaa kirjan Vieraan turva juonen lyhykäisyydessään. Se on pahaenteinen ja jo kirjan ensilauseista lähtien on selvää, ettei kirja tule päättymään onnellisesti. 

Tämä oli ensimmäinen lukemani teos Ian McEwanilta. Sovitus on jo pitkään ollut lukulistallani, mutta en kuitenkaan ole sitä lainannut tai ostanut. Tällä kertaa tartuin tilaisuuteen ja hankin itselleni kaksi lyhyempää kirjaa kirjakaupan alekorista. Toinen näistä oli juuri Vieraan turva. 

Kirja on lyhyt, vain 138 sivua. McEwan onnistuu kuitenkin mahduttamaan sivuille syvää ahdistusta ja inhoa sekä läheisyyttä ja kaipuuta. 138 sivua ei kuitenkaan riitä luomaan syviä sympatioita hahmoja kohtaan. Maryn ja Colinin välit tuntuvat välillä hyisiltä ja seuraavassa hetkessä intohimoisilta. Nämä ääripäät ovat hieman hämmentäviä. Kirja kulkee hitaasti päin vääjäämätöntä loppua, joka kuitenkin yllättää inhottavuudellaan ja järjettömyydellään. 

Koska en lukenut kirjaa alkuperäiskielellä, olisi väärin kuvailla McEwanin kirjoitustyyliä. Sen sijaan huomio täytyy kohdistaa käännökseen, joka on Marja Alopaeuksen aikaansaannos. Kirjoitustyyliin tottuminen vei aikansa ja minua hieman ärsyttikin suomen kielelle epätavanomainen sanajärjestys:

Hän kumartui eteenpäin, irti Robertin käden otteesta. "Joten", hän seisomaan
nousten sanoi, "tämä on vanhoille hyville ajoille pyhitetty museo."

Pitkät lauserakenteet aiheuttivat sen, että minun piti useamman kerran palata lauseen alkuun ja yrittää löytää sen punainen lanka. Tämä oli hieman raskasta. Samalla se kuitenkin pakotti keskittymään tekstiin sataprosenttisesti mikä myös aiheutti täysin erilaisen elämyksen. Kirjan pitkät ympäristökuvaukset ovat aivan omaa luokkaansa. Aika ikäänkuin pysähtyy ja McEwan (Alopaeuksen kautta) kuvailee pikkutarkasti jokaisen yksityiskohdan, jonka hän löytää venetsialaisen rantakahvilan asiakaskunnasta. Ihan kuin olisin ollut itse paikan päällä.

Vieraan turva oli intensiivinen kokemus ja luinkin sen aika nopeasti (tapojeni vastaisesti). Siinä oli sekä ihastuttavia että ärsyttäviä piirteitä, mutta se sai minut janoamaan lisää. Hyllyssä odottaa vielä toinenkin McEwanin kirja. Ehkä voisin myös lopulta hankkia itselleni Sovituksen. 

Pisteet: ***

Kuva

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Mirja Tervo - Huimaavat korot

Tervo kertoo kirjassaan Huimaavat korot työstään New Yorkilaisessa kenkäsalongissa, jonka arki on yllättävän raadollista. Tervo kuvailee työkavereitaan, asiakkaitaan ja yleistä ilmapiiriä. Kuullessani kirjasta ensimmäisen kerran, oletin saavani eteeni kevyttä lukemista. Olin väärässä.

Tervon tapa kirjoittaa ei viehättänyt minua. Hän heittelee ilmoille ns. sivistyssanoja ja vertaa korkokenkiä mm. pilvenpiirtäjiin. Hän vetää hurjia johtopäätöksiä niin kengistä kuin niiden käyttäjistäkin. Itse nautin juuri tällaisesta - arkisen asian muuttamisesta korkealentoiseksi. Tervon tapauksessa en kuitenkaan ihastunut tähän taktiikkaan. 

Kirjan parasta antia ovat asiakaskohtaamiset. Koska Tervo kertoo omista kokemuksistaan, olivat juuri asiakaskuvaukset mehukkaimpia. Nämä olivat ihan oikeita ihmisiä ihan oikeassa New Yorkissa ja kenkäsalongissa. Nämä olivat naisia, jotka puhuttelivat myyjiä miten tahtoivat, lähettivät laskun äidilleen tai miehelleen ja palauttivat jo käyttämiään kenkiä koska heillä ei loppujen lopuksi ollutkaan varaa niihin. Tervo onnistuu osoittamaan korkokenkäkulttuurin järjettömyyden. Erityisen pysäyttävää on se, kuinka nuoret tytöt totutetaan uskomaan, että juuri korkokengät tekevät naisesta naisen:

Nuoret tytöt, jotka tulevat äitiensä kanssa ostamaan itselleen ensimmäisiä
korkokenkiä (yleensä bat mitzva -kenkiä), valittavat alituisesti kenkien
epämukavuudesta. Äitien kannustus tyttärilleen on kuitenkin siinä, että 
kengät näyttävät hyvältä mekon kanssa ja että kipuun tottuu. 

Kirja oli siis keskinkertainen. Välillä se viehätti, välillä taas ärsytti. Se herätti kuitenkin ajatuksia naisten maailmasta ja siitä miten yhdet jalkineet voivat merkitä niin paljon. Ise kuljen suurimman osan ajastani lenkkitossuissa tai reiluissa talvikengissä. Tahtoisin osata kävellä huimilla koroilla, mutta en koskaan edes yritä harjoitella tätä taitoa. Tervon kirjan luettuani, minua eivät lenkkarini enää hävetä. 

Pisteet: **1/2


torstai 12. huhtikuuta 2012

Charlaine Harris - Dead Reckoning

Sarjassaan yhdestoista Sookie Stackhouse romaani kertoo tuttuun tapaansa Sookiesta ja hänen elämästään pienessä Bon Tempsissa. Sookien suhde Ericiin on kovilla ja jälleen kerran nainen joutuu hengenvaaraan. Kuulostaako tutulta?

En ole vielä löytänyt mitään huonoa Sookie-sarjasta. En yhtikäs mitään. Paitsi että kirjat ovat niin koukuttavia, että luen ne alta aikayksikön ja sitten seuraavaa saa aina odotella. Vaikka tämäkään kirja ei pääty ilmiselvään cliffhangeriin, jään siltikin odottamaan sarjan kahdettatoista osaa.

Voisi kuvitella, että tämä idea on jo loppuunammennettu. Eihän vampyyreissa ja muissa yliluonnollisissa olioissa ole enää mitään hohtoa, eihän? Sookie-sarjan kiehtovuus piilee kuitenkin itse Sookiessa (joka toki itsekin on osittain yliluonnollinen). Pidän myös Charlaine Harrisin tyylistä kirjoittaa. Kirjat ovat täynnä huumoria ja jännitystä. Niin, ja rakkautta. Myös Dead Reckoning sai minut nauramaan ääneen sekä kihertelemään jännityksestä. Kirja oli yksinkertaisesti pakko lukea lähes yhdeltä istumalta. 

"I try to burn you up, and the fire goes out." She was still at full volume.
"I give those jerks free drugs and sex, and send them to grab you, and
they bungle it. I try your house, and the magic won't let me enter. I've
tried to kill you over and over, and you just won't die!"
I almost felt like apologizing. 

Ylläoleva katkelma koskee Sookien ja hänet hengiltä haluavan Sandra Peltin kohtaamista. Se on hyvä esimerkki Harrisin loistavasta huumorintajusta. Kun tilanne on vakavimmillaan, löytää hän aina keinon saada lukija nauramaan. Ihanaa, sanon minä.

Ei siitä mihinkään pääse, odotan jo innolla seuraavaa Sookie-kirjaa, vaikka tiedänkin jo tarinan kaavan. Tämä on kuitenkin tarina, josta ei pääse irti vaikka itse haluaisikin. Kirjat ovat aina nappivalinta, sillä ne viihdyttävät, ja eikö se juuri ole osa luetun tekstin tehtävää?

Pisteet: *****

Kuva

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Andrew O'Hagan - Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Vuosi on 1960 kun Frank Sinatra lahjoittaa ystävälleen Marilyn Monroelle pienen maltankoiran, jonka Marilyn nimeää Mafia Honeyksi, Mafiksi. Maf filosofoi ja seuraa tarkkaavaisesti Marilynin elämää, sen ylä- ja alamäkiä.

Tämä on kirja, jota täytyy lukea avoimin mielin. Se sisältää elementtejä, jotka aluksi vaikuttavat oudoilta sekä irrelevanteilta. Puhuvia koiria, kissoja ja mehiläisiä, pitkiä selostuksia juhlista milloin Meksikossa ja milloin Amerikan länsirannikolla sekä lainauksia niin Aristoteleelta kuin Freudilta. Tämä on kirja, jota lukiessa kannattaa varautua tekemään hieman taustatutkimusta. Opus vilisee mainintoja 60-luvun tähdistä sekä entisaikojen filosofeista. Välillä minusta tuntui, että O'Haganin tarkoitus oli vain päteä tietämyksellään. 

Vaikka kirja oli välillä vaikeaselkoinen ja hieman hidastempoinen, en siltikään voinut laskea sitä käsistäni. Jokin tässä pienessä maltankoirassa vaan kiehtoi minua niin paljon, että onnistuin nauttimaan kirjasta sen viittausviidakosta huolimatta. Maf on hellyyttävä ja viisas. Sen huomio kiinnittyy kaikkeen Marilynin ympärillä ja se vaistoaa Marilynin mietteet. Maf on juuri sellainen, kuin koiraihminen kuvittelee (tai toivoo) oman koiransa olevan. O'Hagan tekee kuten kuka tahansa koiranomistaja; inhimillistää lemmikkinsä.

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe tuotti sekä ilon että surun kyyneliä. Liikutuin kohdista, joissa Maf oli koiramaisimmillaan, kuten esimerkiksi Frank Sinatran auton takapenkillä:

Kaukainen yötaivas on usein lohdullinen: Se antaa uskoa, että me kaikki
olemme yhtä yksinäisiä. Auto kiisi kuin tukahdetun raivon vallassa
kohti Bel-Aria, ja vasta silloin annoin pitkän päivän painua manan majoille.
Kohtasin seikkailuni rauhallisin mielin, tyydyin kohtalooni ja päästin
pitkän, lämpimän lirun Frankin auton takapenkille.

Uskon, että kuka tahansa koiria rakastava, rakastuu myös tähän kirjaan. O'Hagan onnistuu luomaan pienen koiran, joka ansaitsee pääroolinsa kirjassa, joka sisältää myös yhden Hollywoodin valovoimaisimmista naisista. Samalla hän luo Marilynista toisenlaisen kuvan, älykön kuvan, pienen koiran silmien kautta. Kaikesta huolimatta, kirjan tähti on Maf; johan sen kertoo teoksen nimikin.

Pisteet: ****

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Safe & Sound

Otsikon kappale ansaitsee oman postauksensa. Ihan oikeasti. Safe & Sound löytyy Nälkäpelin lopputeksteistä ja täten luonnollisesti elokuvan soundtrackilta. Kappaleen takaa löytyy m.m. Taylor Swift, joka myös esittää kappaleen yhdessä The Civil Wars:in kanssa. 

Musiikki on minulle hyvin tärkeää. Ennen en suostunut bussiin, autoon tai junaan ilman kannettavaa cd-soitintani ja myöhemmin ämppäriäni. Oikeanlainen musiikki juuri oikeanlaisella hetkellä on uskomaton kokemus. Kun musiikki myötäilee mielialaa täysin saumattomasti koen olevani täydellisen onnellinen. Safe & Sound on hyvin lähellä täydellisyyttä.

Just close your eyes
The sun is going down
You'll be alright
No one can hurt you now
Come morning light
You and I'll be safe and sound

Koska tiedän, että kappale liittyy elokuvaan Nälkäpeli, on sanoma sen takana helppo ymmärtää. Laulun minä-henkilö on Katniss ja henkilö, jota hän puhuttelee on hänen pikkusiskonsa. Vaikka elokuva ei mielestäni kyennyt korostamaan Katnissin ja Primrosen suhdetta niin hyvin kuin olisin odottanut, niin tämä laulu iskee syvälle sisimpään ja jää soimaan sinne pitkäksi ajaksi. Tämän laulun kuultuani ymmärrän myös sisarusten välistä suhdetta paremmin.

Arvostukseni Taylor Swiftia kohtaan nousi tämän laulun myötä. Hänen äänensä soi kauniisti ja kuiskaillen laulussa Safe & Sound. Kappaleen video on yhtä huumaavaa ja haunting (en löydä tälle tarpeeksi kuvailevaa suomennosta) kuin itse biisi. Juuri nyt tuntuu, etten saa kappaleesta tarpeekseni. Kiitos tästä, Taylor Swift.

The Hunger Games

"Happy Hunger Games!" toivottaa Donald Sutherlandin näyttelemä President Snow. Muutaman nuoren mielestä peleissä ei ole mitään hauskaa. Hauskuus katoaa yleensä siinä vaiheessa kun johonkin pakotetaan. Tästä Nälkäpeleissä juuri on kyse, pakottamisesta. Kaiken pakottamisen tarkoituksena on viihteen luominen kansalle. 

Nälkäpeli sijoittuu tulevaisuuteen, jossa Amerikkaa muistuttava valtio on jakautunut eliittiin ja sitä palvelevaan kansaan. Maa on jaettu kahteentoista eri alueeseen, joista kukin vastaa eri tuotannosta. Katniss Everdeen asuu kahdennellatoista alueella siskonsa ja äitinsä kanssa. Kaikki muuttuu kun Katnissin pikkusisko valitaan raakaan tositv-formaattiin nimeltä "The Hunger Games", "Nälkäpeli". Katniss ottaa kuitenkin pikkusiskonsa paikan ja päätyy tv-kameroiden eteen. 

Nähtyäni trailerin, tiesin, että minun täytyi nähdä elokuva Nälkäpeli. Jos pelkästään traileri saa minulle tipan linssiin, niin elokuvan täytyy olla hyvä. En joutunut kokemaan pettymystä. Nälkäpeli näyttää tulevaisuuden, joka aluksi tuntuu utopistiselta ja mahdottomalta. Kun asiaa kuitenkin tarkemmin ajattelee, on Nälkäpelin kaavoittama tosi-tv-formaatti täysin mahdollinen. Jos Amerikasta jo nyt löytyy tositv-ohjelma, jossa kilpailijoiden on tarkoitus altistaa itsensä kidutukselle, niin on täysin mahdollista, että joidenkin vuosien päästä ihmiset kilpailevat elämästä ja kuolemasta. Niin raadollinen tämä maailma on, että kuolema ei tunnu kuolemalta jos sen näkee tv-ruudun kautta. Sen lopullisuutta ei ymmärretä. 

Nälkäpelistä odotetaan samankaltaista teinisensaatiota kuin Twilight-sarjasta. Jos verrataan pelkästään elokuvaversioita, niin Nälkäpeli pesee Twilightin sata-nolla. Tarina on syvällisempi ja koskettavampi ja se saa ajattelemaan. Näyttelijät ovat uskottavampia ja dialogi on sujuvampaa. Ei ole siis mitään syytä epäillä, etteikö Nälkäpeli päädy teinien dvd- ja kirjahyllyihin samaan tapaan kuin Twilight teki. 

Jos Nälkäpeli nyt on teinisensaatio, niin mitä 24-vuotias siitä löytää? Kuten aiemmin selvisi, sai elokuva minut pohtimaan tositv:tä ja sen tulevaisuutta. Tämän lisäksi elokuvan henkilöiden tarinat koskettivat minua. Jennifer Lawrence on ihanan eleetön Katniss Everdeenin roolissa. Hän on suloisen viaton, mutta samalla myös kovia kokenut ja karaistunut. Josh Hutchersonin Peeta Mellark on suojeleva, mutta antaa myös samalla pitää huolen itsestään. Stanley Tuccin esittämä talk show juontaja taas on karikatyyri kaikista niistä television juontajista, jotka nyhtävät vieraistaan kaiken irti hinnalla millä hyvänsä. Myös Lenny Kravitz tekee pienen, mutta hyvin latautuneen roolin (luulin pitkään, että hänen hahmonsa ja Katnissin välille syntyisi jotain romanttista).

Nälkäpeli on alunperin kirja. Kirjoja on yhteensä kolme. Odotettavissa on siis varmasti koko trilogia myös elokuvakankaalla. Seuraava on ilmeisesti jo tuotannossa. Odotan jatkoa innolla. Sitä ennen täytyy varmaankin kääntyä kirjaston palvelujen puoleen ja lainata itselleen trilogian kaikki kolme osaa.

Pisteet: ****

Kuva

The Artist


Vanhat elokuvat ovat aina kiehtoneet minua. Musikaaleilla Singin' in the Rain ja My Fair Lady on erityinen paikka sydämessäni. Vanhat Hitchcockit taas lämmittävät aina mieltä. Vanhat kunnon mustavalkoleffat eivät koskaan petä; ne olivat klassikoita jo syntyessään. Kun sain kuulla leffasta The Artist, olin lievästi sanottuna innoissani.

The Artist kertoo mykkäelokuvien ajasta, joka oli George Valentinin (Jean Dujardin) kulta-aikaa. Tämä mykkäfilmitähti loisti leffassa kuin leffassa ja sai naiset huokailemaan peräänsä. Mutta kun äänielokuva alkaa viedä tilaa mykkäelokuvilta, romahtaa myös Valentinin ura ja siinä sivussa myös elämä. The Artist valmistui vuonna 2011 ja se on mustavalkoinen mykkäelokuva. Kyllä, mykkäelokuva vuodelta 2011.

Olin skeptinen vielä alkutekstienkin aikana; voiko elokuva tosiaan olla mykkäleffa ihan alusta loppuun? Soisiko taustalla tosiaan vain musiikki? Näinhän se meni, muutamaa lyhyttä poikkeusta lukuun ottamatta. Pelkäsin hieman että vierustoverini nukahtaisi kesken kaiken, mutta niin ei tapahtunut. Tämäkin kertoo jo paljon elokuvasta The Artist. Se kunnioittaa vanhoja kunnon ajan elokuvia samalla tuoden ne 2000-luvulle. Jollain ihmeen ilveellä elokuvantekijät ovat onnistuneet tekemään suurta yleisöä houkuttelevan mykkäelokuvan.

Elokuvan helmiä ovat sen päänäyttelijät. Jean Dujardin on karismaattinen ja eleiltään loistava. Bérénice Bejo säteilee Peppy Millerinä. Hänen ilmeensä ovat kuin suoraan Kultakuumeesta. Mainita täytyy myös The Dog, eli suloinen pieni terrieri, joka osaa leikkiä kuollutta kuvitteellisen pyssyn pamahtaessa.

The Artist itkettää, se naurattaa ja se liikuttaa. Se on paras elokuva, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Case closed.

Pisteet: *****

Kuva

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...