lauantai 11. helmikuuta 2012

Mission: Impossible - Ghost Protocol

Samuli Edelmann. Tarvitseeko minun sanoa enempää? Ainoa syy miksi halusin nähdä tämän elokuvan oli juuri oma suomalainen Samppamme. Ykkösosan olen ehkä nähnyt, kakkososan tiedän nähneeni (koska minulle on kerrottu näin) ja kolmososan näin sivusilmällä, samalla gradua tehden, telkkari äänettömällä. Tämän tarkastelun jälkeen on siis ymmärrettävää, että ainoastaan Edelmann houkutteli minut leffateatteriin. Seuraava kysymys onkin, oliko se sen arvoista?

Leffa alkaa mahtipontisesti vankilamellakkana Moskovassa, jossa Ethan Hunt (Tom Cruise) pakenee. Juoni tiivistyy ja lopulta Ethan ja hänen tiiminsä joutuvat toimimaan ilman valtuuksia pelastaakseen maailman ydinsodalta. Leffan pahiksena hilluu Michael Nyqvist ja hänen oikeana kätenään Samuli Edelmann, joka tuntuu ampuvan kaikkea mikä liikkuu. Pohjoismaalaiset ovat siis kaiken pahan alku ja juuri. 

Odotukseni tämän leffan suhteen eivät olleet korkealla. Halusin vain nähdä sen Edelmannin. Ei nyt siksi, että erityisemmin pitäisin hänestä näyttelijänä, mutta onhan se aika hienoa, että pienestä maastamme ponkaisee näyttelijä Hollywood-leffaan. Edelmannin osa oli yllättävän iso, kyllä hän muutaman vuorosanankin sylkäisi ulos. Alkuteksteissä ei miestä kuitenkaan näkynyt, mikä oli hienoinen pettymys. Mutta niin, milloin oikea käsi pääseekään alkuteksteihin?

Sitten itse elokuvaan. Sanotaan näin, että se oli kaikkea mitä odotin sen olevan, ja hieman lisää. Ja en sano tätä positiivisessa mielessä. Leffa sisälsi liikaa kaikkea. Silmäskannaushommeleita löytyy niin Venäjän kaduilta puhelinkopin muodossa että junanvaunun seinämästä. Vaikka ympärillä riehuu hiekkamyrsky, onnistuu Ethan kuitenkin löytämään pahiksen. Hän hyppää ulos tuhatta ja sataa liikkuvasta ajoneuvosta, tuloksena ei naarmun naarmuakaan. Hän kiipeää parin hanskan avulla maailman korkeimman rakennuksen (Burj Khalifa Dubaissa) seinämää pitkin (tässä vaiheessa teki hieman pahaa) ja onnistuu heilauttamaan itsensä köyden varassa takaisin sisään. Leffa sisälsi niin paljon auts-hetkiä, että empaattisen ihmisen oli vaikea istua paikallaan.

Kaiken kaikkiaan Mission Impossible-sarjan nelososa ei ollut niin huono kuin odotin. Siinä oli omat hetkensä jolloin jopa nautin leffasta. Siinä oli huumoria ja korkeita paikkoja sekä vauhtia ja hurjia tilanteita. Leffa kuitenkin hukkui erikoistehosteisiinsa ja kuten sanoin aiemmin, se sisälsi ihan liikaa kaikkea. Karsittuna versiona leffa olisi saattanut ansaita jopa nelosen, mutta näillä ansioilla se saa ainoastaan kaksi tähteä viidestä.

Pisteet: **

Kuva

perjantai 3. helmikuuta 2012

Lewis Carroll - Alice's Adventures in Wonderland

Minä yritin, ihan totta, yritin oikein kovasti. Nimittäin pitää tästä kirjasta. Näin leffan kaksi kertaa ihan elokuvateatterissa ja se oli minusta ihana ja herkkä. Ihmettelin, miksen ollut jo lukenut kyseistä kirjaa. Joten kävelin kirjakauppaan ja ostin teoksen n. 4 euron hintaan. Onneksi en sen enempää tuhlannut.

Ymmärrän hyvin, että kyseessä on klassikko. Klassikko, jota monet ovat lainailleet ja muokkailleet ja muuntaneet piirretyksi ja elokuvaksi ja äänikirjaksi jne. Mutta minä en siltikään kykene pitämään kirjasta nimeltä Liisa Ihmemaassa. Yritin lukea teosta englanniksi, enkä tiedä, olisiko asiaa auttanut kokeilla lukea sama teksti vielä suomeksi. Jotenkin minusta tuntuu, että kielellä ei tässä tapauksessa olisi ollut väliä.

Kirjan piti olla suloinen ja hellyyttävä. Minun piti sen luettuani ajatella, että kirja on syystäkin klassikon asemassa. Pääsin sivulle 60, ja sekin oli tuskan takana. Kirja on outo, kummallinen ja suorastaan pelottava. Tiedän, että se on fantasiakertomus, mikä tarkoittaa, ettei sen tarvitse olla looginen (kuten noudattaa painovoiman lakia), mutta tämä menee jo liian pitkälle. Ehkä tämä kirja ottaa niin paljon nuppiin sen takia, että se on kirjoitettu lapsen näkökulmasta, toisin sanoen ajatusmaailma on hyvin haroilevaa ja pomppivaa. En enää muista miltä oma ajatusmaailmani näytti lapsena, mutta se saattoi olla jotain tämän tapaista. On eri asia kuulla lasten selvittelevän omia ajatuksiaan kuin lukea niitä sivukaupalla. Kärsivällisyyteni loppui yksinkertaisesti kesken.

En siis lue loppuun Liisaa Ihmemaassa. Kyllähän minä jo tiedän miten se päättyy, joten vahinko ei ole suuri. Yritän olla potematta liian huonoa omatuntoa tämän klassikon mollaamisesta ja hylkäämisestä. Ehkä minun ja Carrollin ajatusmaailmat eivät sitten vaan kohtaa.

Pisteet: * (tämäkin vain kirjan klassikkoaseman takia)

Kuva

Kathryn Stockett - Piiat

Heti alkuun täytyy tunnustaa, että kyllä, näin ensin leffan ja vasta sitten luin kirjan. Häpeä. Kun kävimme katsomassa Piiat Oulun Finnkinossa sain paljon itkunaihetta. Elokuva oli koskettavin pitkään aikaan. Tämän takia minun oli myös saatava kirja käsiini. 

Piiat kertoo 60-luvun Mississipistä, jossa tummaihoiset palvelevat valkoihoisten kotitalouksissa. Siinä samassa kun joku, tässä tapauksessa parikymppinen Skeeter sekä tummaihoinen Aibileen, uskaltaa huomauttaa asetelman epäkohdista, syntyy suuri kohu. 

Tästä arvostelusta tulee väkisinkin vertaus elokuvan ja kirjan välillä, mutta mitäs pienistä. Pidin molemmista yhtä paljon, sillä elokuva kunnioittaa pitkälti kirjan etenemistä. Suurin ero oli Skeeterin hahmossa. Elokuvassa Skeeter on hyvin itsevarma jo alusta pitäen, enkä sen vuoksi huomannut mitään suurempaa kasvutarinaa. Kirjassa Skeeter on sinisilmäisempi ja haavoittuvaisempi. Kohdat, joissa kuvailtiin, miten muut kaupungin naiset vain käänsivät Skeeterille selkänsä sattuivat pahemmin kirjaa lukiessa kuin elokuvaa katsoessa. Samaa koskee Skeeterin ja Stuartin suhdetta, joka ei koskaan mennyt niin syvälle elokuvaversiossa. En osaa sanoa pidänkö enemmän kirjan vai elokuvan Skeeteristä. Molemmissa on omat puolensa. 

Piiat on liikuttava lukukokemus. Kuvaukset siitä, miten valkoinen lapsi itkee tummaihoisen naisen perään unohtaen samalla oman äitinsä, joka ei koskaan paljoa ole hänestä välittänytkään, nostivat kyyneleet silmiini. Stockett puhuu kokemuksen syvällä rintaäänellä, mikä ilmenee hänen loppusanoissaan, joissa hän kertoo hieman oman nuoruutensa tummaihoisesta taloudenhoitajasta. Skeeterin esikuva löytyikin lähempää kuin arvasinkaan. 

Piiat tarjosi siis naurua ja itkua. Ja nyt puhun sekä kirjasta että elokuvasta. Kirjan rakenne on ihanan vaihteleva sillä kertoja vaihtuu lukujen välillä. Kun vuorossa oli Minny, tiesin, että luvassa oli hauskoja lausahduksia ja juonenkäänteitä. Aibileen kohdalla taas odotin kyyneleitä. Skeeter taas toi mukanaan sekä iloa että surua. Kertaakaan en kyllästynyt tätä lukiessani. Ja se on jo paljon sanottu.

Pisteet: *****

Kuva

torstai 2. helmikuuta 2012

Donna Woolfolk Cross - Paavi Johanna

Kirjoitin tuttuun tapaani "Kirjablogi" googlen hakuun ja aloin selailla erilaisia kirjoituksia. Yhden sivun kohdalla osuin kirjaan Paavi Johanna. Aihe kuulosti mielenkiintoiselta, joten kävelin suoraan kirjastoon ja lainasin teoksen. 

Paavi Johanna kertoo tarinan uskomattomasta legendasta, jossa nainen nousee paavin istuimelle. Eletään keskiaikaa, jolloin naisen osa ei ollut kummoinen: 

Kuukautisveren uskottiin hapattavan viinin, kuivattavan sadon, tylsyttävän teräksen, ruostuttavan raudan ja myrkyttävän parantumattomasti koiranpuremat. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta naisia kohdeltiin pysyvästi alaikäisinä, joilla ei ollut oikeuksia lain edessä eikä oikeutta omaisuuteen. 

Ei siis ihme, että osa päätti luopua sukupuolestaan ja elää elämänsä miehen valeasussa. Näin teki myös Johanna.

Kirja oli mukaansatempaava heti alusta lähtien. Aihe herätti minussa sen pienen nukkuvan feministin ja sai minut paasaamaan siitä, mikä naisessa muka on niin paljon syntisempää, ettei hän edes saa oppia lukemaan. Kirjan Johanna on oikea supernainen, joka saa mitä haluaa (vaikka onkin nainen). Sivulla LibraryThings joku arvosteli helppoutta, jolla Johanna saavuttaa päämääränsä, ja täytyy myöntää, että onnellinen sattuma säätelee kirjan tapahtumia välillä liiastakin:


Näinhän se vähän meni, mutta loppujen lopuksi tämä ei pilannut lukukokemusta. Paavi Johanna oli ajatuksia herättävä kirja ja se sai minut toivomaan, että nykyajan nuoret todellakin ymmärtäisivät mikä etuoikeus on saada oppia ja käydä koulua. Tätä mahdollisuutta ei kaikilla ole vielä tänä päivänäkään.

Pisteet: ****

Kuva

Evanescence - Evanescence

Ostin ensimmäisen Evanescence levyni (Fallen) sen julkaisuvuotena, eli 2003. Olin yläasteella ja kävelin läheiseen musiikkiliikkeeseen, josta levy löytyikin. Kuuntelin sen lähes puhki ja osasin jokaisen kappaleen ulkoa. Odotukseni toisen levyn suhteen (The Open Door) olivat siis korkealla. Se ilmestyi vuonna 2006, jolloin olin jo aloittanut yliopistoelämäni. Tahdoin ajatella, etten pitänyt siitä, koska olin muuttunut sitten yläasteaikojen, mutta kolmannen levyn myötä huomaan, ettei tämä ollut asian laita.

Kun kolmas levy ilmestyi vuonna 2011, kuuntelin sen Spotifyssa muutaman kerran läpi. Löysin joitakin helmiä, mutta en ollut kuitenkaan ajatellut ostaa levyä itselleni. Pienten vihjailujen myötä sain sen kuitenkin joululahjaksi (<3). Yhtäkkiä palasin takaisin vuoteen 2003, yläasteen viimeiselle keväälle, kun en voinut lakata kuuntelemasta levyä Fallen. Ainoa ajatus oli yksinkertaisesti "Vau!"

Evanescence on kaikkea ja vähän lisää. Ensimmäinen sinkku What you want lupaili hyvää ja nyt kun ottaa huomioon, että levyllä on vain yksi kappale, jota en voi sietää, niin lopputulema on aika hyvä. Enemmän kuin hyvä, itse asiassa. En voi sanoin kuvata sitä tunnetta, kun kuulen kolmosraidan The Change ja volyymit on pakko kääntää niin korkealle kuin pystyy (pahoittelut naapureille) ja sen jälkeen eläytyä biisiin sellaisella voimalla, että jälkeenpäin hengästyttää. Voiko ihanampaa tunnetta olla?

Voisi sanoa, että Evanescencen albumien julkaisut ovat aina osuneet elämässäni muutosten aikaan. 2003 jätin yläasteen taakseni, 2006 jätin lukion taakseni ja 2011 valmistuin yliopistosta. Meillä on Evanescencen kanssa ollut ylä- ja alamäkemme, mutta kaikki negatiivinen unohtuu kun pistän tämän kolmosalbumin soimaan.

Pisteet: *****

Kuva

Jussi Viitala - Älykäs eläin

Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat suuren suuret. Rakastan biologiaa ja kaikenlaista spekulointia ja odotin, että tämä kirja sisältäisi runsaasti molempia.Niinhän se sisälsikin.

Älykäs eläin kyseenalaistaa ihmisen älykkyyden ja aseman maapallon ylivoimaisimpana eläimenä. Viitala viittaa tutkimuksiin, joissa on todettu esim. valaiden aivojen voittavan omamme sekä koon että poimuttuneisuuden suhteen. Hän myös kertoo variseläimistä, joilla vaikuttaa olevan emootioita.

En pitänyt Viitalan tyylistä kirjoittaa. Tuntui siltä kuin hän yrittäisi liikaa tehdä kirjastaan kansanomaisen ja puhekielisen. Tieteellisempi ote ei olisi ollut pahasta. Aihe sinänsä oli erittäin mielenkiintoinen. Pienet tosielämän tarinat tekivät kirjasta mielenkiintoisen ja uskottavan. Huomasin hymyileväni kun Viitala kuvaili juoruilevia delfiinejä. Myöhemmin nyökyttelin itsekseni ja hieman pidättelin kyyneleitä kun Viitala kuvasi valaanpyyntiä murhaksi ja kulttuuriperinnön tuhoamiseksi. Näinhän se on.

Kirjan lopputulema oli että ihminen on kaiken pahan alku ja juuri ja tuhoaa kaiken ympäriltään vain koska on niin pirun itsekäs. Olen samaa mieltä myös tästä, mutta keskustelun olisi mielestäni voinut jättää johonkin toiseen aikaan ja paikkaan. Kirjan erinomaisuus latistui täysin viimeisten parinkymmenen sivun aikana, jolloin Viitala tuntui läksyttävän lukijaa. En voi kieltää mitään Viitalan sanomaa, mutta jos tahdon lukea ihmisen kamaluuksista ja maapallon tuhosta, käännyn vapaaehtoisesti sellaisen kirjan puoleen. Jos haluaa välttyä huonolta omatunnolta kannattaa lukeminen lopettaa n. sivun 170 kohdalla. Kirja olisi saanut minulta tässä vaiheessa neljä tähteä viidestä, mutta lopun saarna laski pisteet kolmeen.


Pisteet: ***

Kuva
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...