sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Susanna Alakoski - Svinalängorna

Lähde
Päätin, etten hetkeen lainaa mitään kirjastosta vaan aloitan lukuprojektin, joka koskee kirjahyllyissämme jo olevia kirjoja. Lähdin siis aakkosjärjestyksessä lukemaan läpi kirjoja, jotka olen joko itse ostanut tai jotka on minulle joku hankkinut. Ensimmäisenä olikin sitten Alakoski Susanna ja Svinalängorna.

Mainitsin aikaisemmassa postauksessani, että tämä on kirja, jonka joskus olen aloittanut, mutta en koskaan päässyt puusta pidemmälle. Syy selvisi heti ensimmäisellä sivulla kun kirjan perhe alkoi hukuttamaan kissanpentuja. Yritin kuitenkin suhtautua asiaan kylmän viileästi ja jatkaa lukemista. Onneksi tein niin.

Svinalängorna kertoo suomalaisesta perheestä, joka asuu Etelä-Ruotsissa, Ystadissa. Perheeseen kuuluvat isä Kimmo, äiti Aili, isoveli Markku, keskimmäinen Leena sekä pikku-Sakari. Tämän lisäksi ympärillä pyörivät Puti-kissa ja Terrie-koira. Perhe asuu alueella, jota muut kutsuvat nimellä "Svinalängorna". Isä on töissä tehtaalla ja äiti tekee pätkähommia. Perheen piru on kuitenkin alkoholi, johon vanhemmat sortuvat tuon tuostakin ja lapset saavat kärsiä.

Kirja on kirjoitettu Leenan näkökulmasta. Kirjan alussa Leena on juuri aloittamassa koulun ja viimeisillä sivuilla hän on ehtinyt 14-vuoden ikään. Leenan henkireikiä ovat naapurin Åse ja Riitta, joiden luona hän välillä viettää öitään ja joilta hän saa lohtua ja ymmärrystä. Myös Åsen äiti juo ja on yhdessä kontrolloivan miehen kanssa. Riitan vanhemmat taas järjestävät ryyppyjuhlia. Kun Kimmon väkivaltaisuus Ailia kohtaan pahenee, avautuvat myös Leenan silmät lopullisesti, eikä entiseen ole paluuta.

Alakoski kirjoittaa totuudenmukaisesti eikä kaunistele asioita. Kaaos Leenan keskellä tuntuu ahdistavalta ja välillä tahdoin lopettaa lukemisen juuri tämän takia. Kuvaukset isän juomisesta, äidin murtuneista kylkiluista ja itkevästä Sakarista tunkeutuvat syvälle ja jäävät sinne vielä senkin jälkeen kun kirjan on sulkenut. Jokin kuitenkin ajoi minut kirjan pariin aina uudelleen ja uudelleen kunnes lopulta suljin sen viimeisen kerran. 

Leenan tilanne on turhauttava, sillä yhteiskunta ei tarjoa apuaan kuin vasta viime hetkellä. Kärsin lasten ja eläinten puolesta ja tuntui kamalalta ajatella, että joku joutuu elämään tuollaisen kaoottisen arjen keskellä. Koskaan ei tiedä, millaisessa kunnossa vanhemmat ovat kun tulee koulusta kotiin. Häpeä ja pelko. Pidin Alakosken tyylistä kirjoittaa sillä tunsin todella olevani Leenan kengissä ja tunsin hänen ahdinkonsa. 

Tämä kirja ei katoa mielestäni hetkessä, sillä sen käsittelemä aihe on ajatuksiaherättävä. Myös sen raadollisuus jää kummittelemaan mieleeni. 

Pisteet: 4/5

maanantai 17. joulukuuta 2012

Jouluksi toivon...

Jouluksi toivon tietysti rauhaa päälle maan ja että kaikki epäreiluudet katoaisivat. Nämä eivät luultavasti enää täksi jouluksi ehdi toteutua, joten on minulla listallani muutakin. 

- Carolly Erickson - Minä, Marie Antoinette
Luin Ericksonilta teoksen Tsaarin tytär koska kirjastosta ei juuri silloin löytynyt hänen viimeisintään. Tsaarin tytär oli sen verran hyvä lukukokemus, että haluan ihan ikiomakseni kirjan Minä, Marie Antoinette

- Harry Potter - Legenda
Tämä opus täydentäisi hienosti Potter-kokoelmaamme. Miehellänihän on kirjat suomeksi ja minulla englanniksi. 

- Jennifer Egan - Aika suuri hämäys
En tiedä nolottaako minua myöntää, että sain tietää tästä kirjasta Trendin arvostelun kautta. Näin siinä kuitenkin kävi. 

- Umberto Eco - Prahan kalmisto
Suurin syy tämän himoitsemiseen on kirjan nimessä mainittu Praha, jossa kävimme vuosi sitten. Tämä olisi ehkä kuitenkin paras lainata, sillä olen hieman epäillen seurannut vierestä toisen puoliskon tämänhetkistä lukuprojektia: Ruusun nimi. Jos Prahan kalmisto on puoleksikaan niin kuivahtava, en varmaankaan halua sitä kirjahyllyymme.

- Haruki Murakami - Norwegian wood
Tästä olen lukenut muutaman blogimerkinnän ja niiden houkuttelemana yritin löytää itselleni kirjaa kirjastosta. Lainassa, tietysti. Lainausjono ikuisuuksien pituinen. Joten ehkä tämän voisi siis toivoa omaksi. 

- Elif Shafak - Kirottu Istanbul
Olen lukenut paljon teoksia islaminuskosta enkä ole vielä saanut tarpeekseni.

- Amor Towles - Seuraelämän säännöt
Hesarin kuvaus tästä kirjasta on seuraavanlainen: Romaani 1930-luvun New Yorkista. Olen jo nyt täysin myyty. 

- Yann Martel - Piin elämä
Tässä tapauksessa havahduin vasta kun näin elokuvamainoksen. Siis kyllähän minä tämän olemassaolosta olen tiennyt, mutta nythän se vasta pitääkin itselleen saada.

The Hobbit: An unexpected journey

Kuten kerroin aiemmassa postauksessani, luin Hobitin uudestaan, jotta olisin paremmin valmistautunut näkemään elokuvaversion. En siis tässä kerro tarkemmin juonesta, sillä se tuli jo kerrottua. Sain kuitenkin huomata, että elokuvantekijät ovat ottaneet vapauden tehdä hieman omia lisäyksiään tarinaan. Seuraavassa siitä, oliko tämä hyvä vai huono asia. Tai kenties jotain siltä väliltä.

Ensimmäisenä pistivät silmään henkilöhahmot, joista kirja ei kertonut mitään. Galadriel ja Saruman ilmestyvät kuin tyhjästä Rivendelliin. Thorinille luodaan vihollinen, valkoinen örkki nimeltään Azog. Metsästä ilmestyy hieman höppänä velho, Radagast, joka tuo Gandalfin eteen Morgulin terän, sen samaisen jolla Frodoa myöhemmin vahingoitetaan. Leffan jälkeen perehdyimme kuitenkin asiaan ja saimme huomata, että kaikki nämä hahmot kuuluvat Tolkienin maailmaan, niitä ei vain oltu mahdutettu kirjaan. Onko leffa siis tosifaneille, jotka tunnistavat nämä hahmot vai onko se massojen kosiskelija?

Välillä itketti liikutuksesta, välillä tuntui huikean nostalgiselta, välillä nolostutti, välillä nauratti ja välillä raivostutti. Kolmetuntiseen leffakäyntiin voi siis sisältyä kokonainen tunteiden skaala. Liikutus ja nostalgisuus syntyivät alussa, kun vanha Bilbo ja Frodo suunnittelivat juhlia, jotka aloittavat Sormuksen ritarit. Martin Freeman tuntui myös niin nappivalinnalta ja ihana Ian McKellen oli edelleen ihana. Myös kääpiöt olivat loistavia.

Entäs se nolostuminen? Radagast oli aivan hirveä. Ymmärrän osittain miksi vihertävän ja kukoistavan metsän muuttuminen Synkmetsäksi oli hyvä näyttää, mutta Radagast hahmona oli  raivostuttava. Olen ilmeisesti niin tosifani, että ainoa huumoriosuus Keski-Maassa saa mielestäni olla hobitit. Myös kääpiöt voivat hassutella. Mutta ei velho!

Tolkienin kirjat sisältävät paljon värssyjä ja lauluja. Oli siis hienoa huomata, että elokuvaan oli otettu mukaan pari kohtausta, joissa kääpiöt lauleskelivat. Se luo oman tunnelmansa ja tuntuu kuin olisi astunut suoraan kirjan sivuille.

Oloni oli hyvin ristiriitainen tämän leffakokemuksen jälkeen. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa, mutta en kertaakaan vilkaissut kelloa vaikka elokuva kestikin n.kolme tuntia. YleX-aamu nimittikin Peter Jacksonin osuvasti pienirakkoisten viholliseksi. Tästäkin huolimatta, mielenkiintoni säilyi ihan loppuun asti.

Pisteet: 3+/5

Kuva

lauantai 15. joulukuuta 2012

J.R.R. Tolkien - Bilbo - En hobbits äventyr

Ostin Hobitin itselleni ruotsinkielellä vuonna 2008 kun olin vaihdossa Lundissa, Etelä-Ruotsissa. Kirja löytyi kirpparilta ja maksoi muistaakseni n.30-50 kruunua. Luin kirjan ja pidin siitä. Olinhan pitänyt myös Taru Sormusten Herrasta. Nyt kun Hobitista on ilmestynyt ensimmäinen elokuva, päätin lukea kirjan toisen kerran, ihan vain muistin virkistämiseksi. 

Hobittihan kertoo sen, miten Valtasormus, joka on TSH-saagan keskiössä, päätyi Bilbolle. Bilbo on pieni hobitti, joka elää kolossa maan alla paikassa nimeltään Kontu. Eräänä päivänä Gandalf-velho ilmestyy Bilbon kuistille mukanaan kolmetoista kääpiötä. Kääpiöt ovat matkalla Yksinäiselle vuorelle, jossa Smaug-lohikäärme vahtii kääpiöiltä anastamaansa aarretta. Bilbo saadaan houkuteltua mukaan matkalle, jolla hän tapaa peikkoja, susia, hiisiä ja erään hassun olennon, jolta hän (sattumalta) saa kauniin kultaisen sormuksen.

Ihailen suuresti Tolkienia, joka on onnistunut luomaan sadunomaisen, mutta samalla uskottavan maailman. Keski-Maa tuntuu aidolta ja lukija melkein uskoo, että se joskus on ollut olemassa. Tolkienin laaja taustatyö ja valmistelut näkyvät kirjan sivuilla: mitään ei ole jätetty puolitiehen. Tämä kirja tekee minut onnelliseksi ja saa minut muistamaan lukemisen ilon (jos olen sen sattunut unohtamaan). 

Tolkienin hahmot ovat uskottavia, vaikka ne ovatkin mielikuvituksen tuotetta. Hobittien esikuvan sanotaan olevan suomalaiset, sillä molemmat viihtyvät omissa oloissaan (ja juovat runsaasti). Hobittien luonteenpiirteestä voisi jokainen ottaa mallia sillä he eivät ota elämää liian vakavasti. He eivät ole koskaan kohdanneet pahuutta silmästä silmään ja voivat siis elää elämäänsä viattomina ja sinisilmäisinä. 

Hobitti on lyhyeksi kirjaksi rikas sisällöltään. Hahmoihin tutustuu sitä mukaa kun kirja etenee. Samalla myös sattuu ja tapahtuu ja joukkio törmää kaikenlaisiin seikkailuihin. Välillä asiat ratkeavat hieman liiankin helposti, mutta sympatiasta Bilboa kohtaan, ei se ainakaan minua haitannut.

Huomenna on vuorossa Hobitin leffaversio. En vieläkään ole vakuuttunut siitä, miksi vajaa 300-sivuinen kirja piti jakaa kolmeen elokuvaosaan, mutta ehkä se huomenna selviää. Odotan kuitenkin innolla elokuvaa, sillä siitä on aikaa kun viimeksi kävin ihan elokuvissa asti uppoutumassa Tolkienin taianomaiseen maailmaan.

Pisteet: 5/5

Kuva

torstai 13. joulukuuta 2012

Skyfall

Pari vuotta sitten nykyinen kihlattuni ehdotti, että katsoisimme kaikki Bondit aina 60-luvulta lähtien kun Sub-tv niin kiltisti päätti esittää ne kaikki järjestyksessä. Koska suhteemme oli vielä niin alkutekijöissä, en kehdannut kieltäytyä. Suhteeni Bondiin on ollut hyvin negatiivinen. Elokuvien naiskuva on raivostuttava ja itse Bond on vähän liian täydellinen. Jollain ihmeen tavalla, Bond on kuitenkin löytänyt tiensä sydämeeni. Oli siis päivänselvää, että juoksin riemusta kiljuen katsomaan viimeisimmän Bondin, vieläpä ensi-iltaan. 

Bondin uskollisuutta M:ää ja MI6:ta kohtaan koetellaan, kun jo kuopattu agentti, Silva, palaa terrorisoimaan MI6:ta. Bond itse loukkantuu ihan leffan alkuminuuteilla ja hänet julistetaan (virheellisesti) kuolleeksi. Bond tekee kuitenkin comebackin, joka on raskas taival. Skyfall paljastaa myös seikkoja Bondin lapsuudesta sekä kunnioittaa vanhoja Bond-leffoja.

Casino Royale on mielestäni yksi parhaimpia 007-leffoja. Daniel Craig on upeaa katsottavaa. Sen lisäksi hän on tehnyt Bondin huumorintajusta sopivan kuivakkaa. Pierce Brosnan on ehdoton inhokkini agenteista. Elokuvat menivät siinä vaiheessa täysin överiksi ja Craig onnistuu roolisuorituksellaan tuomaan tarinan takaisin maanpinnalle. Skyfall on jo kolmas Craig-Bond ja ilmeisesti lisää on tulossa.

Skyfall ja Craig näyttävät myös Bondin herkemmän puolen. Bond ei enää ole voittamaton, vaan tavallinen kuolevainen. Itse pidän juuri tällaisesta Bondista. Olen ilmeisesti heikkona haavoittuvaisiin sankareihin (katso Batman-arvostelu), mutta tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että hahmot tuntuvat tällöin aidommilta. Bond-tarina sai leffamaailmassa alkunsa täydellisestä Sean Connerysta, joka on loistava niin ammatissaan kuin naissuihteissaan. Ennen kuin Craig astui kuvaan, Connery oli lempi-Bondini. Niin se mielipide voi muuttua. 

Pisteet: 4/5

Kuva

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Breaking Dawn Part 2

Pettymys oli suuri kun pari ensimmäistä Twilight-kirjaa luettuani näin ensimmäisen osan filmatisaation. Yh, miten hyvästä kirjasta voikin saada niin huonon elokuvan. Toisaalta, kun tarkemmin ajattelee, seuraa elokuva hyvin tarkasti kirjan tapahtumia, joten eikös se alkuperäinen teos sitten ole "viallinen". Suurin syy elokuvan surkeuteen on kuitenkin pääosan esittäjät. Kristen Stewart on edelleen surkea tapaus, eikä mielipiteeni muuttunut Lumikki ja metsästäjä-elokuvan jälkeen. 

Odotukset eivät olleet korkealla Breaking Dawnin toisen osan kohdalla. Jostain syystä mikään muu kuin saagan toinen osa (New Moon) ei ole napannut elokuvaversiona. Viimeinen osa oli kuitenkin pakko nähdä, mites muutenkaan. Tässä osassa Bella on muuttunut vampyyriksi ja elelee rauhaisaa eloa Edwardin, Edwardin perheen sekä vastasyntyneen Renesmeen kanssa. Kun Culleneiden tuttavaperheen eräs jäsen kuitenkin näkee pienen Renesmeen, luullen tätä vampyyriksi muutetuksi ihmislapseksi, lähtevät Volturit Bellan perään.

Taivutellakseen Volturit luopumaan Renesmeen tappamisajatuksista, Cullenit keräävät joukon vampyyreita todistamaan, ettei Renesmee ole mikään tavallinen lapsi. Lopulta heidän talonsa on täynnä jos jonkinlaista vampyyria niin Venäjältä kuin Amazonin sademetsästä. Kaikki ihanan punasilmäisiä. 

Myönnetään, tarina on heikko. Tuntuu siltä kuin Meyer olisi keksinyt juonen sitä mukaa kun kirjat ilmestyivät. Sehän sattuu oikein sopivasti, että vastasyntyneet vampyyrit ovat vahvimmillaan ja että Renesmeen kaltaiset lapset kasvavat nopeasti aina parikymppisiksi asti jolloin kasvu pysähtyy.  On myös niin mukavan käytännöllistä, että Jacob leimautuu juuri Renesmeehen ja täten ei enää tahdo tätä hengiltä ja samalla myös irtautuu Bellasta. 

Kristen Stewart on ulkonäöllisesti nappivalinta Bellaksi, ihan samalla tavalla kuin hän oli nappivalinta myös leffaan Lumikki ja metsästäjä. Siihen se täydellisyys sitten loppuukin . En tiedä missä Stewart on saanut näyttelijänkoulutuksensa (liekö saanut sitä lainkaan), mutta samaan opistoon en kyllä lähtisi vaikka maksettaisiin. Tai ehkäpä tämä ilmeetön näytteleminen vain asuu Stewartissa itsessään eikä hän pääse siitä eroon. Pattinsonia taas nimitettiin pökkelöksi jossain Iltalehden (tai vastaavan) leffa-arvostelussa ja minusta noiden kahden sanan yhdistelmä on jotenkin nerokkaan koominen: Pattinsonin pökkelö. Niin, onhan hän vähän puusta veistetty ja se tuskainen naamanvääntely alkoi rasittaa jo ykkösosassa. Mutta hei, onhan kyse kuitenkin Pattinsonista, oli hän sitten pökkelö tai ei. 

Niin naiivi kuin Breaking Dawn onkin, onnistui se siltikin jotenkin kirvoittamaan kyyneleet silmiini. Vaikka en itse sitä mielelläni myönnä, on Twilight-saaga omalla tavallaan koskettava (kliseineen kaikkineen). Tämän vuoksi olen nyt myös hankkinut kaikki ilmestyneet DVD:t ja hankin myös tämän viimeisen kunhan se kauppoihin ehtii. Enpä olisi tällaista uskonut kun ensimmäisen osan näin.

Pisteet: 3/5

tiistai 30. lokakuuta 2012

Top-10 itselle hankittua kirjaa, jotka vieläkin odottavat lukemistaan

Minulla on paha tapa; jos päädyn kauppareissulla kirjakauppaan, en yleensä poistu sieltä ostamatta edes yhtä teosta. Kirjahyllymme alkaa siis olla aika täynnä kirjoja, jotka haluaisin lukea, mutta en vain jotenkin vielä ole saanut aikaiseksi. Tässä lista kymmenestä sellaisesta kirjasta.

X10. Svinalängorna - Susanna Alakoski
Jälleen yksi kirja, jota aloin lukemaan, mutten koskaan päässyt hirvittävän pitkälle. Haluan kuitenkin antaa kirjalle vielä mahdollisuuden. 

9. Naiv. Super - Erlend Loe
Fakta om Finland oli loistava, luin sen lähes yhdeltä istumalta. Loen ajatusvirta on paikoin uuvuttavaa, mutta myös hyvin koukuttavaa.

8. Vadelmavenepakolainen - Miika Nousiainen
Tämänkin olen kerran jo aloittanut. Ehkäpä olisi aika tehdä uusi yritys. Tämänhän pitäisi olla hauska. 

7. Jane Eyre - Charlotte Brontë
Tarina on tullut tutuksi BBC:n ihanan filmatisoinnin myötä, mutta ihan yleissivistyksen kannalta tämä täytyy kyllä vielä lukeakin.

6. Tuhat loistavaa aurinkoa - Khaled Hossein
Kyllä, tiedän, tämä on sellainen lukukokemus, jota ei saisi sivuuttaa. Joten jospa vain ottaisin itseäni niskasta kiinni, poimisin tämän hyllystä ja toivoisin parasta.

X5. Little Been tarina - Chris Cleave
Tämä kirja ei itseasiassa ole ollut hyllyssämme niin kauan aikaa, mutta silti tuntuu, kuin se olisi pitänyt ahmia heti paikalla.

4. Geishan muistelmat - Arthur Golden
Leffa on kyllä tullut katsottua kahdestikin, mutta kirja odottaa edelleen lukemista. Vaikka tuntuu, etten malttaisi olla lukematta teosta, se siltikin aina unohtuu ja jää muiden kirjojen jalkoihin. 

3. Nälkäpeli - Suzanne Collins
Jälleen kerran, leffa on nähty, kirja vielä lukematta. Elokuva noudattaa ilmeisesti hyvin orjallisesti kirjan tapahtumia, mutta kyllähän kirjassa aina päästään pintaa syvemmälle. Tämän vuoksi Nälkäpeli on edelleen lukulistallani.

X2. Poika raidallisessa pyjamassa - John Boyne
Tätä minä en vaan ymmärrä; kirja on lyhyt kuin mikä, kehuttu ja kiinnostava, mutta en siltikään ole vielä lukenut sitä. Tämä minun on pakko lukea tämän vuoden aikana!

1. Anna Karenina - Leo Tolstoi
Tämä on niitä kirjoja, joista haluan pitää, joten en uskalla edes aloittaa lukemista jos teos sitten olisikin pettymys. Venäläinen kirjallisuus muutenkin kauhistuttaa minua, joten olen lukenut vain lyhyitä novelleita venäläisiltä kirjailijoilta.

Kuva

tiistai 23. lokakuuta 2012

Top 10 hahmoa, joiksi haluaisin muuntautua vuorokaudeksi

Ensimmäinen Top-10-listani koskee naishahmoja, joiden elämää haluaisin kokeilla vuorokauden ajan.

10. Pauli (Paula)
Luin nuorempana kaikki Viisikko-kirjat, jotka löytyivät paikallisesta kirjastosta. Niissä seikkailuissa olisin ollut mielelläni mukana. Pauli on poikatyttö, jonka kanssa koin hienoista hengenheimolaisuutta. Ja olihan hänellä myös söpö koira, Timmy.

9. Elizabeth Wakefield
Jälleen yksi lapsuuteni lempikirjasarjoista, Sweet Valley High. Elizabeth ja Jessica Wakefield olivat täydellisiä. Elizabeth oli tunnollinen ja kiltti ja ehdoton suosikkini.

8. Holly Golightly
Aamiainen Tiffanylla on ihana niin kirjana kuin elokuvana. Holly on kaikkea sitä mitä minä en ole. Hän on huoleton höppänä, jonka elämä ei oikein mene sen perinteisen kaavan mukaan. Hänen elämäänsä olisi mukava kokeilla, joskin vain sen vuorokauden verran.

7. Mma Ramotswe
Naisenergiaa Botswanasta. Mma Ramotswe on neuvokas ja uskaltaa sanoa mielipiteensä.

6. Eugenia "Skeeter" Phelan
Piiat oli todella koskettava lukukokemus. Olisi ihanaa olla niin rohkea kuin Skeeter, joka kirjoittaa kirjan hyvin ristiriitaisesta aiheesta. 

5. Sookie Stackhouse
Vampyyrien, ihmissusien ja keijujen maailma vaikuttaa ihmeelliseltä. Sookiena olo ei kylläkään saisi jatkua liian pitkään, sillä jossain vaiheessa vastaan varmaan tulisi jokin verenhimoinen olio, joka haluaa nirhata nimenomaan blondin tarjoilijan.

4. Claire Randall
Tietäen sen, mitä tiedän nykyajasta ja moderneista mukavuuksista, olisi mahtavaa päästä kokeilemaan elämää 1700-luvulla. 

3. Elizabeth Bennet
Ihana ja romanttinen 1800-luku järjestettyine avioliittoineen. Olisi mukavaa elää hetki ilman televisiota ja tietokonetta, ajassa, jolloin aikaa vietettiin ristipistotöiden ja pianonsoiton parissa. 

2. Hermione Granger
Potter-kirjojen maailma on mahtava. Minua kiehtovat opiskelua ja koulua koskevat kirjat ja kun kaikki tämä vielä sijoitetaan taikuuden maailmaan, niin olen aivan myyty. 

1. Irene Adler
"To Sherlock Holmes she is always the woman." Niin, ollapa se ainoa nainen, johon vaikeastisaavutettava Sherlock Holmes rakastui.

E.L.James - Fifty Shades of Grey

I scowl with frustration at myself in the mirror.

Fifty Shades hypetys oli Pinterestissä pahimmillaan pari kuukautta sitten. Joka toinen linkki tuntui liittyvän jollain tavalla kirjasarjaan, sekä hyvässä että pahassa. Minulle selvisi aika nopeasti kirjan juoni ja dilemma oli valtava: kehtaanko edes käydä ostamassa teosta? Nyt paikallinen kirjakauppa mainostaa sarjaa kirjana, josta kaikki puhuvat, mikä ehkä tekee sen hankkimisen sosiaalisesti hyväksyttävämmäksi. Ottaen kuitenkin huomioon, että Fifty Shades on myynyt paremmin kuin Da Vinci koodi, niin kyllähän sen ainakin joku on käynyt itselleen ostamassa. Joten, lankesin ansaan. 

Anastasia Steele on yliopisto-opiskelija, joka pitää itseään oikeana harmaana hiirulaisena. Hänellä ei ole ikinä ollut poikaystävää, mikä tekee hänestä viattomuuden perikuvan. Hänen ystävänsä ja kämppiksensä Katherine taas on ulospäinsuuntautunut ja töissä yliopiston lehden toimituksessa. Sairastuttuaan, hän ei pääsekään haastattelemaan uskomattoman komeaa ja menestyvää yrittäjää Christian Greyta, joten Ana astuu hänen tilalleen. 

Ana tuntee välittömästi vetoa Christiania kohtaan, joka komeuden lisäksi on hyvin salaperäinen. Vähitellen Ana pääsee sisään Christianin lumoavaan (mutta vaaralliseen) maailmaan. Sillä kumma kyllä, Christian tahtoo Anan. 

Aloitin kirjan lukemisen suhtautumalla siihen ainoalla oikealla tavalla; kevyen välinpitämättömästi. Hömppää tämä kuitenkin on. Kirja on niin pullollaan kliseitä, että huomasin ilveileväni sarkastisesti kun Ana kymmenennen kerran puri huomaamatta huultaan ja Christian huomautti tästä sen kymmenennen kerran. Kursiivilla kirjoitetut Oh ja Oh no pistivät myös silmään ja aiheuttivat tuskastuneita huokaisuja.Voin vain kuvitella, miltä kirjan suomennos näyttää.

Kirjan edetessä Christianin ja Anan suhde muuttuu yhä kieroutuneemmaksi, mutta (outoa kyllä), myös lämpimämmäksi ja romanttisemmaksi. Silti taustalla kytee koko ajan se outo fetissi, jonka takia Christianin tunteista ei koskaan voi olla täysin varma. Minäkertoja Ana taas rakastuu päätä pahkaa tummaan Christianiin ja lukija tietää jo alkumetreillä, että tästä ei voi seurata hyvää. Ana vertaa itseään koiperhoseen, joka tuntee vetoa lamppua ja sen valoa kohtaan. Hän tiedostaa itsekin, että koiperhonen palaa poroksi lampun kuumuudessa, mutta ei siltikään voi vastustaa kiusausta. Kaikesta huolimatta, Ana antautuu tähän ei-niin-perinteiseen-romanssiin ja saa kärsiä seuraamuksista.

Niin älyttömiä kuin kirjan hahmot ovatkin, on niissä silti uskottavuutta. Kirjan edetessä, hyväksyin vähitellen Anan sellaisena kuin hän oli. Takaraivoon jäi kuitenkin ärsyttämään se, että muuten fiksu tyttö muuttui kuin sulaksi vahaksi miehen edessä. Myös aiemmin mainitut Oht ja Aht veivät uskottavuutta. Christian taas muistuttaa mieleltään hieman Naimapuuhia-kirjan Leonardia. Mieltymykset ovat toki erilaiset, mutta vaihtuvat mielialat ja tunteet yhdistävät heitä. Myös Christian on raivostuttava ja minua ärsytti, ettei hän pystynyt tarjoamaan Analle sitä mitä hän halusi. Samalla Ana on hyvin naiivi ja kokematon. Ehkä kaikki joskus oppivat, että toista ihmistä ei voi muuttaa vaikka kuinka tahtoisi. 

Fifty Shades herättää yllättävän paljon ajatuksia. Pintapuolisesti se on kepeää luettavaa, mutta katsaus pinnan alle osoittaa jotain aivan muuta. On varmaan sanomattakin selvää, että minun täytyy hankkia itselleni myös sarjan toinen osa. Tällä kertaa taidan vain tilata sen netistä. 

Pisteet: 4/5

torstai 18. lokakuuta 2012

Morning Glory

Töiden alettua ei ole tullut hirvittävästi luettua tai käytyä elokuvissa. Tällä hetkellä minulla on neljä kirjaa kesken, jospa edes yhden saisi luettua loppuun viikon loppuun mennessä. Elokuvien suhteen luvassa on viimeisin Bond, Hobitti ja tietysti viimeinen Twilight-leffa. Näitä odotellessa.

Olin yksin kotona perjantai-iltana ja kaupassa päätin hankkia jonkin halvan ja harmittoman leffan illaksi. Romanttista komediaa peliin. Noin kuuden euron hintaan löytyi Morning Glory, josta en ollut aiemmin kuullutkaan. Päätin kuitenkin riskeerata, eihän se kuusi eurota nyt suuri menetys olisi. 

Morning Glory kertoo televisioyhtiölle työskentelevästä Becky Fullerista, joka potkut saatuaan päätyy aamuohjelman tuottajaksi. Ohjelma on tuhoon tuomittu sillä sen katsojaluvut eivät ole päätä huimaavia. Becky kuitenkin ryhtyy tuumasta toimeen ja palkkaa toiseksi juontajaksi äreän Mike Pomeroyn. 

Odotukseni eivät olleet mitenkään korkealla tämän elokuvan suhteen. Näyttelijäkaartissa olevat Harrison Ford ja Diane Keaton olivat suurin syy siihen miksi ylipäätänsä valitsin juuri tämän romanttisen komedian. Ehkä juuri näiden alhaisten odotusten takia elokuva oli minusta niin hyvä. Se oli hauska, haikea, huvittava ja hurmaava. Se sai minut nauramaan useammin kuin kerran ja aika kului kuin siivillä. Minusta hyvän elokuvan merkki on se, ettei kelloa vilkaise kuin ehkä kerran. 

Entäs näyttelijäsuoritukset? Harrison Ford oli uskottava ja juuri sopiva rooliinsa äreänä entisenä tv-tähtenä. Diane Keaton oli ok. Rachel McAdams oli ihanan harmiton eikä yhtään ärsyttävä. Sivuroolien esittäjät tekivät myös hyvää työtä. 

Lyhyesti siis: Hyvin kulutetut 6 euroa.

Pisteet: 3/5

torstai 2. elokuuta 2012

Jeffrey Eugenides - Naimapuuhia

"Ensinnäkin kaikki nämä kirjat"

Naimapuuhia ei paljon esittelyjä kaipaa. Lyhykäisyydessään se kertoo Madeleinesta, joka rakastuu maanis-depressiiviseen Leonardiin. Madeleinen ystävä Mitchell taas on rakastunut Madeleineen. Kirja sijoittuu yliopistomaailmaan ja myöhemmin niinkin kauas kuin Intiaan. 

Ensimmäisenä ihastuin teemoihin, jotka koskivat kirjoja ja yliopistoelämää. Minä olen aina ollut se outolintu, joka innolla odotti koulun alkamista pitkän kesäloman jälkeen. Rakastin lastenohjelmia, joissa kerrottiin muiden maiden koulunkäynnistä ja läksyt oivat minusta mukavia. Vielä nykyäänkin, pienessä kaipuussani takaisin yliopistolle, en voi vastustaa näissä opinahjoissa liikkuvia teoksia. Madeleinen kirjainnostus taas muistutti omaani ja seuraava lause on kuin suoraan elämästäni:


"Madeleine selasi 'Englantilaisen ja amerikkalaisen
kirjallisuuden kurssivaatimuksia' niin kuin hänen 
huonetoverinsa selasivat Bergdorfin 
luksustavaratalon esitettä."

Intellektuaalisuuden lisäksi Naimapuuhia on niin paljon muutakin. Se on monimutkaisia suhdekuvioita, rakkautta, epätoivoa, matkustamista, välittämistä... Sivu sivulta kirjan henkilöiden elämä avautui eteeni paljon syvällisempänä ja moniulotteisempana kuin olisin osannut aavistaa. Ihastuin Eugenidesin tyyliin kertoa asiat lopusta alkuun ja välillä myös hypäten keskelle toimintaa. Lähes olematon kappalejako kauhistutti aluksi, mutta tajusin vähitellen, miten mukavaa luettavaa tajunnanvirta oli. Koska kun kappalejako katkaisee ajatuksen, voi se kadota kokonaan. 

Naimapuuhia henkilögalleria on herkullinen. Se sisältää hahmoja, jonka kaltaisiin en muista aiemmin törmänneeni kirjallisuudessa. Räikein poikkeus on maanis-depressiivinen Leonard, joka käytöksellään välillä säälitti ja välillä nosti karvat pystyyn. Huokailin vähän väliä turhautuneena Madeleinen ja Leonardin suhdekiemuroita lukiessani. Mitchelliin taas samaistuin uskonnon kohdalla. Aloin himoita teologian kursseille ja harmittelin kun yliopistomme ei teologian opintoja tarjonnut. 

Jos tästä tekstistä ei aiemmin jo selvinnyt, niin sanotaan se vielä suoraan: Suosittelen Eugenidesin viimeisintä lämpimästi. Se on ihana.

"Ja Madeleine katseli yhä vain silmät viirulla,
niin kuin Mitchell olisi jo hyvin kaukana,
kunnes sitten lopulta hymyili kiitollisena ja sanoi:
'Kyllä.'"

Pisteet: *****

Adlibris

Kuva

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Carolly Erickson - Tsaarin tytär

Eletään 1910-lukua. Venäjää hallitsee Nikolai II, jonka perheeseen kuuluvat vaimo Aleksandra, neljä tytärtä ja yksi poika. Nikolaista on tuleva viimeinen Venäjää hallitseva Romanov. Heinäkuussa vuonna 1918 koko Romanovin perhe murhataan ja kommunismi ottaa vallan maassa. Tsaarin tytär kertoo kuitenkin tarinan, jonka loppu eroaa totuudesta. 

Tatjana Romanov, eli Tanja, oli tsaarin toiseksi vanhin tytär. Vaikka hän elääkin yltäkylläisyydessä, ovat hänen ajatuksensa ja halunsa tavallisen nuoren tytön kaltaisia. Kirjan aikana Tanja ehtii sekä rakastua että pettyä. Hänet kuvataan järkevänä ja huolehtivana kun taas muut sisarukset (Olga, Maria, Anastasia ja Aleksei) ovat kaikki hieman lapsellisia. Loppujen lopuksi Tanja on se joka selviää verilöylystä. Tämä on tietenkin fiktiota, koska kuten kaikki tietävät, ei kukaan Romanovin perheestä selvinnyt vallankumouksesta.

Tsaarin tytär oli mielestäni upea teos. Se oli koskettava ja ajoittain myös hauska. Se sai minut säälimään Romanoveita ja lähes toivomaan, että kirja ei päättyisi kuten jo tiesin sen päättyvän. Tanja on ihailtava henkilö, jonka rakkaus perhettään kohtaan on vahva. Kirja kuvailee myös Tanjan ja erään sotilaan, Mihailin, kaiken kestävää suhdetta. Vaikka kirja oli suurimmaksi osaksi fiktiota, ei Erickson siltikään mennyt sieltä missä aita on matalin. Hän olisi voinut pelastaa vielä muutamaan muun, mutta tyytyi lähes totuudenmukaiseen päätökseen. Tsaarin tyttäressä ei mitään saa ilmaiseksi ja kaikki joutuvat todistamaan sodan kamaluutta.

Tarkoituksenani oli lukea Ericksonin viimeisin teos, Minä, Marie Antoinette, mutta koska se oli lainassa, päädyin sen sijaan Tsaarin tyttäreen. Tämän kirjan lukeminen sai minut himoitsemaan Ericksonin uusinta vielä enemmän. Pidän Ericksonin tyylistä ja uskon, että hän on sille uskollinen myös Minä, Marie Antoinettessa. Seuraava lukukokemusta odotellessa.

Pisteet: ****

Kuva

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Lea Edwards - Juonittelevien jumalten kaupunki

"Nainen istui parvekkeella ja kirjoitti"

Enpä muista milloin olisin viimeksi lukenut kirjan jo saman päivän aikana kun sen kirjastosta lainasin. Edwardsin teoksen kohdalla kävi juuri näin. Juonittelevien jumalten kaupunki kertoo Leena nimisestä naisesta, joka jättää Suomen muuttaakseen Kreikkaan brittiläisen Harryn kanssa. Kirja kuvailee kulttuurieroja, mutta myös Leenan ja Harryn ailahtelevaa avioliittoa. 

Juonittelevien jumalten kaupunki ei ole pitkä kirja. Tarkalleen ottaen, se on 161 sivua pitkä. Silti siihen mahtuu paljon. Vaikka kirja käsittelee kokonaista vuotta Leenan ja Harryn elämästä, ei teoksen tunnelma siltikään ole kiirehtivä. Edwards onnistuu kuvailemaan tapahtumia verkkaisesti ja lukijan huomaamatta aika juoksee eteenpäin. 

Ensivaikutelmani Leenasta oli hieman naiivi. Kuka nyt menee naimisiin miehen kanssa, jonka hädin tuskin tuntee? Kuka nyt muuttaa täysin outoon maahan vailla kielitaitoa ja työpaikkaa? Leena on kuitenkin harvinaisen itsenäinen ja itsevarma nainen, joka uskaltaa heittäytyä Kreikan kulttuuriin pyörteisiin. Samalla hän luopuu osittain suomalaisesta identiteetistään. Loppujen lopuksi Leena on kaikkea muuta kuin naiivi. Hän on hyvin rohkea. 

Harryn ja Leenan suhdetta kuvataan kirjassa hieman kylmäksi. Harry tekee pitkää päivää ja Leena keksii itselleen tekemistä mm. kreikan opiskelun muodossa. Jokin heidän suhteessaan kuitenkin toimii koska Leena jää Kreikkaan. Sekä Leena että Harry ovat keski-iässä. Jos tarinan keskiössä olisi ollut parikymppinen pariskunta, ei lopputulema varmasti olisi ollut samanlainen. Keski-ikään ehtineet Leena ja Harry eivät enää oletakaan löytävänsä satukirjojen rakkautta. He ovat realisteja. 

Juonittelevien jumalten kaupunki oli mukavaa luettavaa. Se sai minut koukkuun niin pahasti, että en laskenut kirjaa käsistäni jollei minun ollut ihan pakko. Kirjoitusasultaan kirja oli kepeä ja helppolukuinen. Edwards kuvailee Kreikan yhteiskuntaa elävästi ja ripottelee sekaan myös hieman historiaa ja myyttejä. Kirja yllätti minut positiivisesti.

"Taivas kaareutui kirkkaana eikä sillä hetkellä 
yksikään lentokone rikkonut taivaan sineä."

Pisteet: ****

Kuva

maanantai 23. heinäkuuta 2012

The Dark Knight Rises

Yön ritari vuodelta 2008 esittelee Batmanin kulta-ajallaan. Tuntuu kuin hän olisi täysin voittamaton. Yön ritarin paluussa Batman, eli Bruce Wayne, onkin haavoittuvainen ja täten ristiriitainen perinteisen supersankarin kanssa. Elokuvassa Lepakkomies kohtaa Banen, Darth Vaderin puhetapaa jäljittelevän lihaskimpun, joka osoittautuu luultua vahvemmaksi. Batmanin täytyy myöntää tappionsa. Ja sehän vasta kirpaiseekin. Erityisesti katsojaa.

Christian Bale, Gary Oldman, Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt, Anne Hathaway, Marion Cotillard, Morgan Freeman, Michael Caine... Yön ritarin paluun näyttelijäkaarti on vakuuttava. Eihän tällaisista tähdistä lähde kuin tähtisuorituksia. On sanomattakin selvää, että Christian Bale on upea. Tumma, komea ja vielä loistava näyttelijä. Elokuvan veteraanit taas eivät koskaan petä. Morgan Freeman on lyömätön. Hän luo ympärilleen luottamusta ja tunnen outoa rauhaa nähdessäni hänet valkokankaalla. Positiiviset yllättäjät olivat Joseph Gordon-Levitt sekä Anne Hathaway. Gordon-Levitt on osoittanut näyttelijäntaitonsa mm. Inceptionissa, mutta Yön ritarin paluussa hän on mahtava. Gordon-Levittin hahmo Blake on loppujen lopuksi Batmania suurempi sankari. Hathaway taas tuntuu luonnolliselta valinnalta Kissanaiseksi. Hän osoittaa kykenevänsä loistamaan missä tahansa roolissa. Ja eiköhän se Prinsessapäiväkirjat leima nyt ole lopullisesti poispyyhitty.

On siis sanomattakin seuraa, että näyttelijöiden suoritukset vakuuttivat minut. Mainita täytyy toki myös erikoistehosteet, koska eihän niitä voinut olla ihailematta. Hyvin paljon New Yorkia muistuttava Gotham kylpee tulessa ja savussa, Batman kiitää maalla ja ilmassa ja äänitehosteet (kliseisesti sanottuna) räjäyttävät tajunnan. Mikä hienointa, elokuva ei luota pelkkiin tehosteisiin, vaan siinä on (jälleen kliseisesti sanottuna) sielua. Toisin kuin esim. viimeisin Mission Impossible, Yön ritarin paluu vetoaa tunteisiin kaiken sen räiskinnän keskellä. Onhan se kieltämättä aika sykähdyttävää kun Lepakkomiehen logo syntyy tulesta sillan kylkeen. Huh huh.

Yön ritarin paluu nosti kylmiä väreitä ja sai kyyneleet silmiin. Se oli upea päätös Balen Batman-uralle ja jätti samalla tilaa toisenlaiselle jatko-osalle. Nyt vain katsomaan edelliset kaksi Nolanin Lepakkomies-spektaakkelia.

Pisteet: ****

Kuva

Agatha Christie - Kortit pöydällä

Kuolema Niilillä jälkeen himosin vielä Christien tuotantoa. En yleensä lue dekkareita, mutta mielestäni yleissivistyksessä on suuri aukko, jos ei tunne edes muutamaa Agatha Christien teosta. Kirjastossa päädyin Kortit pöydällä-kirjaan koska sen henkilögalleria ei kuulostanut turhan monimutkaiselta. Yksinkertaisuus kunniaan. Aina välillä. 

Poirot ja seitsemän muuta kutsuvierasta saapuu erikoisen herra Shaitanan luo iltaa viettämään. Ryhmä jakautuu kahtia. Korttipelin aikana herra Shaitanan huomataan kuolleen tikarin iskusta. Epäiltynä ovat neljä samassa huoneessa herra Shaitanan kanssa ollutta henkilöä: tohtori Roberts, rouva Lorrimer, majuri Despard ja neiti Meredith. 

Christie osaa aina yllättää. Lukija luulee tietävänsä syyllisen jo kirjan alkumetreillä, mutta dekkareiden kuningattarelta löytyy aina ässä hihasta. Kirjan loppuratkaisu on yllättävä ja hieman raivostuttavakin. Syylliseksi ei osoittaudu se, jonka itse olisin lähes toivonut olevan syyllinen. 

Kortit pöydällä pyörii nimensäkin mukaisesti paljon bridgen ympärillä. En ole ikinä pelannut bridgea, en edes mitään sen kaltaista, joten olin hieman hukassa erilaisten termien viidakossa. Kaiken lisäksi huoneessa pelatut bridgepelit osoittautuivat ratkaiseviksi murhaajan identiteetin selvittämisessä. Minut valtasi jo melkein epätoivo, kun kuvittelin että minun täytyy alkaa perehtymään bridgen ihmeelliseen (paremminkin tylsään) maailmaan. Oli kuitenkin ilo huomata, ettei bridgen tuntemus loppupeleissä ollut niin tärkeää kirjan loppuratkaisun ymmärtämisen kannalta. 

Poirot on etsivänä myös tässä kirjassa, mutta hänen osansa oli yllättävän pieni. Toki hän on se, joka lopulta ratkaisee mysteerin, mutta johtolankoja keräävät kuitenkin loput kolme illallisvierasta: rouva Oliver, eversti Race sekä poliisitarkastaja Battle. Oli siis hienoinen pettymys, ettei omahyväinen Poirot osallistunut tutkimuksiin enempää. Olen alkanut pitää hänestä enemmän ja enemmän David Suchetin loistavan roolisuorituksen myötä.

Kortit pöydällä oli viihdyttävä lukukokemus. Se oli klassista Christieta eli toisin sanoen, se onnistui yllättämään vielä viimeisillä sivuillaankin. Kortit pöydällä sai minut myös entistä pahemmin koukkuun Christien tuotantoon. 

Pisteet: ****

Kuva

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Lauren Weisberger - VIP-ihmisiä


"Bette Robinson on nuori nainen, joka kyllästyy työhönsä investointipankissa ja siirtyy viihdemaailmaan PR-toimiston palvelukseen. Bette saa työkseen näyttäytyä tyylikkäissä yökerhoissa ja suunnitella upeita juhlia, mutta ennen kaikkea hänen täytyy tutustua kaikkiin tuntemisen arvoisiin ihmisiin. Hippivanhempien kauhuksi nuori nainen raivaa tiensä viihdemaailman kulissien taakse, missä tärkeintä ei ole mitä tehdään, vaan miltä se saadaan näyttämään."

VIP-ihmisiä on toinen Lauren Weisbergerin kirjoittama chick-lit-kirja. Sillä chick-litiä hänen tuotantonsa on. Paremmin kirjoitettua kuin Himoshoppaaja, mutta samaa genreä siltikin. Olin lukenut häneltä Paholainen pukeutuu Pradaan sekä Haluan Harry Winstonin ja pidin molemmista kirjoista. Ne olivat mukavan kepeitä ja suht koht nopealukuisia, vaikka olivatkin yllättävän pitkiä (jos vertaa muihin chick-lit-kirjoihin). Odotin siis paljon tältä teokselta. 

Weisbergerin kehittelemät hahmot eivät paljoakaan eroa toisistaan. Kaikki tuntevat Dolce&Gabbanansa, tuskailevat rakkauselämäänsä sekä sinnittelevät töissä. Stereotypioita? Niinkin voisi sanoa. Weisbergerin naiset ovat niin naisellisia, että tunnen itseni jotenkin huonoksi ja epäonnistuneeksi. Kirjoissa vilisee erilaisia merkkituotteita, joista en ole kuullut puoliakaan. VIP-ihmisiä ei ollut poikkeus. Vaatemerkkien lisäksi siinä oli runsaasti julkkiksia, joista en myöskään ollut koskaan kuullut mitään. Olo oli vähän kuin Gilmoren tyttöjä katsoessa. Minulla olisi pitänyt olla tietokone ja Google esillä.

En koskaan tuntenut suurempaa sympatiaa Betteä kohtaan. Eniten tunteita herätti ylitseampuvan ärsyttäväksi kuvattu Abby, joka loppujen lopuksi tuntui niin epärealistiselta, että mietin jo ketä tuntemaansa naista Weisberger halusi näin liioitellusti kuvata ja loukata. Betten muka-poikaystävä Philip Weston taas oli naurettava, mikä varmaan olikin kirjoittajan tarkoitus. Betten ihastuksen kohde Sammy taas oli symppis, mutta jäi kuitenkin hieman vaisuksi. Betten työkaverit olivat kaikki todellisia ylilyöntejä. Henkilögalleria ei siis vakuuttanut.

Kirjan juoni alkoi loppupeleissä ärsyttää. Ehkä en ollut oikeassa mielentilassa, mutta jostain syystä tämä kirja jäi heikoimmaksi lukemistani Weisbergerin teoksista. Kirja oli aivan liian pitkäksi venytetty, vähempikin turhamaisuus olisi riittänyt.

Pisteet: **

Kuva

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Snow White and the Huntsman

Tarina Lumikista on kaikille tuttu. Sen tunnetuimmat versiot ovat Grimmin veljesten ja Disneyn luomia. Nuori tyttö täytyy raivata tieltä koska hän peittoaa kauneudessaan kuningattaren. Hän puraisee myrkyllistä omenaa, jonka taiasta hänet vapauttaa prinssi oikean suudelma. Tältä pohjalta rakentaa tarinansa tänä vuonna valmistunut Snow White and the Huntsman, eli Lumikki ja metsästäjä. Muutamia lisäyksiä kylläkin löytyy. 

Lumikin ja metsästäjän Lumikki on kovis. Tai ainakin yrittää olla. Kristen Stewartin Lumikki on ulkoisesti mitat täyttävä. Tummat hiukset, kalpea hipiä ja suuret kauriinsilmät. Valitettavasti Stewartin näyttelijäntaidot eivät sitten täytä niitä mittoja. Ärsyttävän äänekäs hengitys, jota alleviivataan jokaisessa kohtauksessa alkoi käymään hermoille jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Kyllähän sitä metsästä juoksemisesta hengästyy, mutta kun pelkkä kruunun päähän laskeminenkin jo aiheuttaa saman läähätysreaktion, niin jokin on vialla. 

Charlize Theronilta odotin paljon. Vaalea, kaunis ja kokenut näyttelijä sai tässä elokuvassa roolin Lumikin pahana äitipuolena Ravennana. Tässä vuoden 2012 versiossa Ravenna on suorastaan psykoottinen manipuloija, joka imee itseensä nuoruutta pysyäkseen hengissä ikuisesti. Ralph Fiennes sanoi eräässä haastattelussa, että hänen tulkintansa Voldemortista oli kylmän viileä. Pelottavampaa on rauhallisesti puhuva pahis kuin huutava sellainen. Theron ei ilmeisesti ollut nähnyt tätä haastattelua. Koska elokuvateatterin volyymit oli käännetty kaakkoon, muuttui Theronin huutaminen vieläkin ärsyttävämmäksi. Ja hän huusi, koko ajan. Pohdimme, että Cate Blanchett olisi ollut täydellinen Ravennan rooliin. Hänessä sentään on tyyliä, jota ei luoda huutamalla.

Metsästäjänä hillui Chris Hemsworth, jonka ilmeisesti pitäisi aiheuttaa naisissa sydämentykytystä. Mielestäni Viggo Mortensenin Aragorn onnistui tässä paremmin. Hemsworthin roolisuoritus on kuitenkin melko hyvä. Kun vertaa elokuvan tähtösiin, on Hemsworth suorastaan huippu. Ainoa miinus tulee juopposuudelmasta. Ja sekin oli varmasti ohjaajan idea.

Lumikin ja metsästäjän näyttelijäsuoritukset eivät siis miellyttäneet. Visuaalisesti elokuva kuitenkin oli kaunis. Sen tuottaja on sama kuin Liisa Ihmemaassa-elokuvan, ja maisemat olivatkin lähes yhtä kauniit ja taianomaiset kuin tässä 3D-spektaakkelissa, jonka kävin katsomassa kahdesti elokuvissa. Valitettavasti Lumikki ja metsästäjä ei pötki pitkälle pelkällä visuaalisuudella. Toisilla näyttelijävalinnoilla ja dramaattisuuden vähentämisellä leffa olisi voinut nousta yhdeksi vuoden parhaista. Näillä ansioilla se ei kuitenkaan saa enempää kuin kaksi tähteä viidestä.

Pisteet: **

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Jari Tervo - Layla (Äänikirja)

"Minut kihlattiin kehdossa." Layla alkaa tällä havainnolla. Yksi kirjan päähenkilöistä, Layla, joutuu pakenemaan kotoaan koska hän ei vuotanut verta hääyönään. Tie vie monien mutkien kautta Suomeen, Finlandiaan. 

Layla on kirja, jonka olen jo kauan aikaa halunnut lukea. Lopulta lainasin sen äänikirjana. Minua kiinnostavat muut uskonnot ja erityisesti islam. Olen lukenut joitakin siitä kertovia teoksia. Sisälläni asuu varmaan ainakin jonkinasteinen feministi, sillä minua kiinnostaa erityisesti naisen asema tässä uskonnossa. Oli siis aika luonnollista, että lopulta lukisin Laylan. Kuten arvata saattaa, kirja herätti ajatuksia.

Ennen kuin syvennyn tarkemmin itse kirjan aiheeseen, haluan ylistää Tervon kerrontaa. Ihastuin tapaan, jolla Tervo kuvailee ympäröivää maailmaa. Kaikki aistit ovat läsnä: maku, näkö, kuulo, kosketus ja haju. Huumaavia mielikuvia sekä välillä hieman vastenmielisiä. Tervo onnistuu saattelemaan lukijan juuri haluamaansa hetkeen, mikä on taito. On uskomatonta, että näin, haistoin ja maistoin paikkoja, joissa en ikinä ole käynyt, kaikki tämä kiitos Tervon kertojankyvyn. 

Layla on siis tarinan keskiössä, mutta samoin ovat Helena, Armolahti, Verna ja moni muu. Myös Laylan kurdisukulaisilla on oma osansa tarinassa. Kirjan henkilöiden kohtalot punoutuvat yhteen salakavalasti ja taitavasti. Loppupeleissä pieneltä tuntuvat valinnat vaikuttat tarinan jokaisen henkilön elämään. Aluksi mahdottomalta vaikuttavat suhteet muuttuvat mahdollisiksi ja samalla ihmiset muuttuvat.

Alun asetelma, jossa vastakkain ovat suomalainen prostituoitu ja kurdityttö, on mielenkiintoinen. Kurditytöllä ei ole mitään sanottavaa asemastaan, hänellä ei saa olla omia ajatuksia eikä hän saa itse valita aviomiestään. Hän on tyttö, ts., hän on arvoton. Suomessa miesten ja naisten välinen asema on hyvä, maailman kärkitasoa. Naiset saavat itse valita, eikä heitä tapeta valintojensa takia. Naisilla on sananvapaus siinä missä miehilläkin. Tästä huolimatta, Tervon suomalainen sankaritar on prostituoitu. Onko Helenalla valinnanvapaus? Jos on, niin kuka valitsisi vapaaehtoisesti ryhtyvänsä prostituoiduksi?

Layla herätti hankalia kysymyksiä ja oli lukukokemuksena silmät avaava, koskettava ja ajoittain myös hellyttävä. Se kuuluu yhteen parhaimmista kokemista kirjoistani. 

Pisteet: ****

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Amy Chua - Tiikeriäidin taistelulaulu



Halusin lukea Tiikeriäidin taistelulaulun sen saaman palautteen ja kauhistelun vuoksi (tai ansiosta). En lähtenyt etsimään siitä kasvatusohjeita (lähinnä koska minulla ei ole lapsia), olin vain utelias. 

On tunnettu tosiasia, että aasialaislapset häikäisevät älykkyydellään sekä taidoillaan. He ovat ns. ihmelapsia, jotka osaavat Beethovenin viidennen symfonian viisivuotiaina ja pärjäävät kaikissa kouluaineissa. Tiikeriäidin taistelulaulu on kertomus siitä, mitä vaaditaan tällaisten "ihmelapsien" luomiseen. 

Amy Chua on naimisissa amerikkalaisen miehen (Jed) kanssa ja heillä on kaksi lasta, Sophia ja Lulu. Kirja kertoo Chuan ainaisista taisteluista ja yrityksistä saada lapset pärjäämään niin koulussa kuin viulun- tai pianonsoitossa. Chua kuvailee värikkäästi harjoittelusessioita, joissa sanoja ei säästellä. Vaatimustaso on myös korkea kun puhutaan syntymäpäiväkorteista:

Jedin kehotuksesta Lulu ojensi minulle "yllätyksen", joka osoittautui kortiksi. 
Tarkemmin sanoen se oli paperinpala, joka oli taitettu huolimattomasti kahtia,
ja kannessa oli iso hymynaama. - - Lulu ei ollut tuhrannut kortintekoon enempää
kuin kaksikymmentä sekuntia. - - Minä ojensin kortin takaisin Lululle. 
"En minä tätä halua", sanoin. "Haluan paremman - -."

Kirja oli osittain järkyttävää luettavaa (edellämainittu lainaus kuuluu tähän kategoriaan). Samanaikaisesti siitä kuitenkin löytyi viisauksia ja asioita, jotka tuntuivat täysin järkeviltä. En voi sanoa kannattavani Chuata joka suhteessa, mutta voin olla hänen kanssaan samaa mieltä siinä, että lapsi ei aina voi tietää mikä on hänelle parhaaksi:

"Älä ole naurettava", sanoi Lulu. "Totta kai minä olen iloinen siitä, 
että pakotit minut soittamaan viulua."

Lopussa Chua kuitenkin joutui hellittämään huomatessaan suhteensa Luluun pian sortuvan. Ehkä diplomaattinen ratkaisu itämaisen ja länsimaisen kasvatustyylin välillä on sitten se oikea? Tämä kaikki tulee nyt naisen suusta, jolla ei tällä hetkellä ole hoidettavanaan kuin pieni kissa. Tästäkin huolimatta Tiikeriäidin taistelulaulu oli mielestäni ajatuksia herättävä lukukokemus, joka säilyy mielessäni vielä pitkään.

Tiikeriäidin taistelulaulusta kirjoitettiin myös Kirjanurkkauksessa.

Pisteet: ****

Kuva

tiistai 22. toukokuuta 2012

Äänikirja

Kun aloitin Christien Kuolema Niilillä kuuntelun, kuvittelin, etten aiemmin ollut kuunnellut ainuttakaan äänikirjaa. Tämä ei kuitenkaan ole totta jos otetaan huomioon kaikki ne äänikirjat, jotka luin pienenä. Topi ja Tessu, Pieni Merenneito... Muistan elävästi kuinka joko istuin tai makoilin vanhojen stereoidemme edessä ja kuuntelin c-kasetteja, jotka sisälsivät aina pienen tilulilun, joka ilmoitti, että oli aika kääntää kirjan sivua. Tämä postaus kertoo huomioista, joita tein kuunnellessani Kuolemaa Niilillä, joka erosi täysin näistä lapsuuteni muistojen äänikirjoista.

1. Keskity
Äänikirjojen helppous on myös niiden kirous. Ajattelin, että voin samalla tehdä vaikka ja mitä koska olenhan nainen ja voin keskittyä useaan asiaan samanaikaisesti. Niinpä niin. Kuuntelin ensimmäisen kappaleen eräänä aamuna. Hetken aikaa jaksoin keskittyä vain kuuntelemiseen, mutta sitten aloinkin tekemään omaa luovaa työtäni, johon liittyi kirjoittamista. Yhtäkkiä tajusin, etten ollut seurannut ääneen luettua tekstiä ollenkaan. On siis ihan okei kokkailla tai vaikka kutoa kuunnellessaan äänikirjaa, mutta kirjoittaa ei kannata. Oppia ikä kaikki. 

2. Kertojaääni
Christien kirjan kertojaääni oli ihana Lars Svedberg. Christien kirjassa on tietysti myös naispuolisia henkilöitä, joiden imitointi oli välillä hieman huvittavaa kuultavaa. Mutta koska kyseessä oli Lars Svedberg, en nauranut. Yllättävää kyllä, aloin tunnistaa Svedbergin äänensävystä kuka henkilö puhui vaikka sitä ei vielä ollukaan mainittu. Se on jo taitavaa se. Haluaisin mielelläni vielä kuunnella Svedbergin lukemia äänikirjoja koska hänen luomansa tunnelma on niin kotoinen ja turvallinen.

3. Kehräävä kisu
Oli helppoa vain makoilla sohvalla kun kissa loikoili vieressä. Äänekäs kehrääminen kylläkin aiheutti sen, että volyymit piti vääntää kovemmalle. Kuuntelua myös hieman häiritsi se, että kissa päätti piristyä ennen kuin pääsin ensimmäisen levyn loppuun. Sain taas huomata, ettei kannata tehdä mitään ylimääräistä samanaikaisesti kun kuuntelee äänikirjaa kuten esim. leikittää ylivilliä kissaa.

4. Älä nukahda
Kyllä, minä nukahdin. Ainakin hetkeksi. Ja ei kun kelaamaan takaisin. Tämän episodin jälkeen nousin istumaan ja keskityin ainoastaan kirjan kuunteluun. Tämä tuntui toimivan.

5. Hitaasti hyvä tulee (?)
Kirjaa lukiessa määrään itse tahdin. Näinhän se menee. Äänikirjaa kuunnellessa lukija määrää tahdin. Ja välillä tahti on hyvin hidas. Piinallisen hidas. Vaistomaisesti nyökyttelen cd-soittimelle: "Joo, joo, niin, mitä sinä haluat sanoa?"

6. Kaipuu
Kuuntelin äänikirjan tietokoneelta. Kaipasin kuitenkin vanhaa kunnon ajan mankkaa ja ennenkaikkea kannettavaa cd-soitinta. Voi niitä aikoja, kun mukaan reissulle otettiin kaikki lempicd:t ja oma kannettava nappikuulokkeineen. Äänikirjan kohdalla kannettava cd-soitin tuntui todella hyvältä idealta. Täytyy varmaan etsiä soitin käsiin jostain pölyisestä nurkasta. 

Aion jatkaa matkaani äänikirjojen ihmeellisessä maailmassa. Se rajoittaa mutta myös mahdollistaa, tahdon mielelläni saada selville millaiseksi äänikirjojen kuuntelijaksi minä vielä kehityn. Ehkäpä jonain päivänä pystyn kirjoittamaan samaan aikaan kun kuuntelen (hrm).

Kuva

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Agatha Christie - Kuolema Niilillä (Äänikirja)

 Linnet Doyle ja hänen aviomiehensä Simon Doyle päätyvät matkalle Egyptiin Niiliä pitkin. Mukana seuraa Jacqueline De Bellefort, joka oli Lineten paras ystävä ja Simonin entinen kihlattu. Kun Linnet murhataan, alkaa matkalla mukana oleva Hercule Poirot tutkia tapausta. 

Kuolema Niilillä on tuttua vanhaa Christieta. Lukijalla on jo alunalkaen pieni aavistus murhan tekijästä, mutta pienten johtolankojen ja tapahtumien myötä, epävarmuus ottaa vallan ja omat teoriat tuntuvat vääriltä. Runsas henkilögalleria myös vaikeuttaa syyllisen löytymistä. Loppujen lopuksi, kenellä tahansa tuntuu olevan sopiva motiivi toteuttaa murha.

Olen aiemmin lukenut kaksi dekkaria Christielta, mikä on todella vähän, kun ottaa huomioon hänen tuotantonsa laajuuden. Christien käyttämä kaava on kuitenkin käynyt tutuksi erilaisten tv-sarjojen kautta, joten tiesin mitä odottaa tältäkin kirjalta. Christie sisällyttää aina kertomuksissaan suuren määrän henkilöitä, mikä on välillä hieman hankalaa lukijan kannalta. Erityisen hankalaksi se osoittautui äänikirjan kohdalla, sillä en voinut palata systemaattisesti takaisin tarkistamaan, kuka on Herra Ferguson tai Cornelia Robson. En kuitenkaan koskaan eksynyt täysin tarinasta, vaan onnistuin aina saamaan kiinni punaisesta langasta.

Hercule Poirotin hahmo on hieman ristiriitainen minun silmissäni. Hän on viihdyttävä, mutta samalla myös ärsyttävän itserakas. Tässä itserakkaudessa piilee kuitenkin osa Poirotin viehättävyyttä. Hän on harmittoman oloinen, mutta onnistuu joka kerta saamaan rikollisen kiikkiin. Poirot osaa myös tehdä itsenäisiä päätöksiä ja päästää välillä konnan livahtamaan (kuten tässäkin kirjassa kävi) ihan vain hyvää tahtoaan. Kukaan ei voi kieltää, etteikö Poirot olisi ikimuistoinen hahmo.

Kuolema Niilillä on tarina rakkaudesta, joka ei keinoja kaihda. Ajan mukaisesti, viitataan usein naisten heikkohermoisuuteen ja haurauteen, mutta en siltikään löytänyt näitä piirteitä kirjan oikeasta tähdestä, Jacquelinesta. Sen sijaan suunnitelman heikoksi lenkiksi paljastuukin mies, jota Jacqueline ei kuitenkaan hylkää.

Pisteet: ***

Kuva

lauantai 19. toukokuuta 2012

Melissa De La Cruz - Blue Bloods

Schuyler Van Alen saa tietää olevansa vampyyri ja kuuluvansa täten eksklusiiviseen Blue Bloods-salaseuraan. Luksuselämässä piilee kuitenkin omat vaaransa, kun Schuyler saa selville, että vampyyreita jahtaavat toiseen ryhmittymään (Silver Bloods) kuuluvat vampyyrit. Tyttö ottaa tehtäväkseen löytää pahantekijät.

Kun sain  kuulla, että Sookie Stackhouse-sarja jatkuu enää vain kahdella kirjalla, sain pienen paniikin. Pakko löytää uusi vampyyrisarja! Vampire Diaries on muuttunut kummalliseksi ja kuivaksi ja täytyy myöntää, että minulla on suuria vaikeuksia jaksaa lukea enää sarjaa. Tilasin siis itselleni kokeeksi kolme eri vampyyrisarjaksi itseään tituleeraavaa kirjaa. Yksi niistä oli Blue Bloods

Kirjan henkilöt ovat 15-16-vuotiaita New Yorkissa asuvia teinejä. Apua. Kirja oli auttamattoman naiivi ja lapsellinen. Ensimmäiset sata sivua olin lumoutunut ja kiitin De La Cruzia onnistuneesta vampyyrikuvauksesta. Jossain vaiheessa teos alkoi kuitenkin puuduttaa. Asiat vain ratkeavat ihan liian helposti. Juuri kun luulee, että jotkin salaisuudet säilyisivät seuraavaan osaan, niin viimeisillä sivuilla kaikki paljastuukin. Kun Scuylerin isoäiti on kuoleman kielissä, ehtii hän vielä selittää Schuylerin koko elämäntarinan:

"Who? Who did this to you?" Schuyler asked, helping Cordelia to a sitting position.
"We need to get you to a hospital."
"No, no time." Cordelia argued, her voice barely louder than a croak.

Mutta kyllähän sitä aikaa löytyi. Ärsyttäväksi muuttuva Schuyler ehtii kysyä kaikkea maan ja taivaan väliltä (kirjaimellisesti, seikkaileehan kirjassa langenneita enkeleitä ja itse Lucifer) ja isoäiti ehtii vastata kaikkeen ennen viimeisiä sanojaan:

"Take care of yourself, granddaughter," she said, reaching for Schuyler's hand.
"Facio Valiturus Fortis." Be strong and brave. With that final blessing, Cordelia
Van Alen's spirit reverted to a passive state.

Syy miksi vatvon tätä kohtausta, on sen kliseys. Siinä kulminoituu koko kirjan naiivi asenne. Kirjassa ei ole mitään karua todellisuutta, pelkkää prinsessamaista liiba laabaa. Pelastava prinssi on sopivasti aina kulman takana ja aina löytyy oikea ihminen kertomaan koko totuuden. Yök.

Ajattelin vielä kirjan alussa, että tilaan loputkin tämän sarjan kirjat, mutta nyt minun täytyy hieman harkita asiaa. Voi olla, että tämä teinihömpötys saa loppua tähän.

Pisteet:2,5/5

maanantai 30. huhtikuuta 2012

Ian McEwan - Vieraan turva

Maryn ja hänen miehensä Colinin leppoisa Venetsia-loma
muuttuu toiseksi sinä hetkenä, kun he astuvat 
Carolinen ja Robertin palatsin ovesta.

Takakannen yhteen lauseeseen mahtuva selostus kattaa kirjan Vieraan turva juonen lyhykäisyydessään. Se on pahaenteinen ja jo kirjan ensilauseista lähtien on selvää, ettei kirja tule päättymään onnellisesti. 

Tämä oli ensimmäinen lukemani teos Ian McEwanilta. Sovitus on jo pitkään ollut lukulistallani, mutta en kuitenkaan ole sitä lainannut tai ostanut. Tällä kertaa tartuin tilaisuuteen ja hankin itselleni kaksi lyhyempää kirjaa kirjakaupan alekorista. Toinen näistä oli juuri Vieraan turva. 

Kirja on lyhyt, vain 138 sivua. McEwan onnistuu kuitenkin mahduttamaan sivuille syvää ahdistusta ja inhoa sekä läheisyyttä ja kaipuuta. 138 sivua ei kuitenkaan riitä luomaan syviä sympatioita hahmoja kohtaan. Maryn ja Colinin välit tuntuvat välillä hyisiltä ja seuraavassa hetkessä intohimoisilta. Nämä ääripäät ovat hieman hämmentäviä. Kirja kulkee hitaasti päin vääjäämätöntä loppua, joka kuitenkin yllättää inhottavuudellaan ja järjettömyydellään. 

Koska en lukenut kirjaa alkuperäiskielellä, olisi väärin kuvailla McEwanin kirjoitustyyliä. Sen sijaan huomio täytyy kohdistaa käännökseen, joka on Marja Alopaeuksen aikaansaannos. Kirjoitustyyliin tottuminen vei aikansa ja minua hieman ärsyttikin suomen kielelle epätavanomainen sanajärjestys:

Hän kumartui eteenpäin, irti Robertin käden otteesta. "Joten", hän seisomaan
nousten sanoi, "tämä on vanhoille hyville ajoille pyhitetty museo."

Pitkät lauserakenteet aiheuttivat sen, että minun piti useamman kerran palata lauseen alkuun ja yrittää löytää sen punainen lanka. Tämä oli hieman raskasta. Samalla se kuitenkin pakotti keskittymään tekstiin sataprosenttisesti mikä myös aiheutti täysin erilaisen elämyksen. Kirjan pitkät ympäristökuvaukset ovat aivan omaa luokkaansa. Aika ikäänkuin pysähtyy ja McEwan (Alopaeuksen kautta) kuvailee pikkutarkasti jokaisen yksityiskohdan, jonka hän löytää venetsialaisen rantakahvilan asiakaskunnasta. Ihan kuin olisin ollut itse paikan päällä.

Vieraan turva oli intensiivinen kokemus ja luinkin sen aika nopeasti (tapojeni vastaisesti). Siinä oli sekä ihastuttavia että ärsyttäviä piirteitä, mutta se sai minut janoamaan lisää. Hyllyssä odottaa vielä toinenkin McEwanin kirja. Ehkä voisin myös lopulta hankkia itselleni Sovituksen. 

Pisteet: ***

Kuva
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...