keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Elina Koivunen - Kuninkaalliset - Valtaa ja vallattomuutta

Tämän kirjan löysin kirjakaupan alelaarista. Maksoinkohan siitä viisi euroa. Kirjassa luetellaan kaikki modernit kuningashuoneet ympäri maailmaa (vaikkakin pääpaino on Euroopassa). Koivunen käy kuitenkin aina kappaleen alussa läpi myös historiaa ja esim. Britannian kuningashuoneen käsittely lähtee liikkeelle Egbertistä, joka eli 700-800-luvulla.  

Kirjan kiinnostavinta antia olivat muinaiset kuninkaalliset. Noin 1900-luvulta alkaen kuvaukset alkoivat käydä puiseviksi. Kuninkaallisten historia on todella värikästä kun ottaa huomioon juonittelut ja salamurhat. Nykypäivänä tällaista ei näe, mikä on tietysti positiivinen asia, mutta kyllä siinä samalla kiinnostavuus karisee. Mitä teen esimerkiksi sillä tiedolla että Alankomaiden kuningattaren Beatrixin sisko Christina on hyvä laulamaan? Kirjassa on paljon tämän kaltaista nippelitietoa, minkä en usko kiinnostavan kovinkaan monia.

Historiallisen näkökulman lisäksi pidin kappaleesta, jossa käsiteltiin Euroopan ulkopuolisia kuningashuoneita. Japani-osio oli mielenkiintoista luettavaa, samoin Etelä-Amerikan. Nämä ovatkin sellaisia kuninkaallisia, joista emme Euroopassa paljon tiedä. Myös osio kuninkaallisten läheisistä (ei-kuninkaallisista) ystävistä oli kiinnostava. Britannian kuningatar Viktoria joutui pahojen huhujen kohteeksi hänen tukeutuessaan skotlantilaiseen palvelijaansa John Browniin. Brown ei myöskään puhutellut kuningatarta samoin kuin muut vaan saattoi kutsua häntä pelkällä sanalla "woman". Britanniaan liittyy myös huomautus siitä, että Camilla (Charlesin nykyinen vaimo) voi olla sukua miehelleen:

Camillan väitetään olevan ylpeä railakkaasta 
esiäidistään; hänen kerrotaan jopa alkuaan
esittäytyneen Charlesille tokaisemalla:
"Isoäitini äiti oli isoisänne isoisän rakastajatar.
Mitäs siihen sanotte?!" (s.281)

Minulle ei tullut yllätyksensä, ettei muslimimaissa hyväksytä naispuolista hallitsijaa. Yllätyin kuitenkin siitä, että myös joissain Euroopan maissa on edelleen sääntönä se, ettei nainen voi hallita. Piste. Joissakin kuningaskunnissa poika menee tytön edelle perimysjärjestyksessä, mutta jos poikaa ei synny niin tyttökin voi nousta hallitsijaksi. Luulisi, että näin 2000-luvulla ei ihmisen sukupuolella enää olisi mitään merkitystä siihen voiko johtaa maataan. Lisäksi kuninkaallisten rooli yhteiskunnassa on muuttunut yhä enenevässä määrin seremonialliseksi joten olisiko se nyt niin kamalaa jos valtaistuimella istuisikin nainen? 

Tämä teos kuuluu varmasti niihin, jotka päätyvät kirjastoon raahattaviin kirjoihini. Jos minua kiinnostaa ottaa selville jotain esim. Belgian kuninkaallisista voin ihan hyvin kääntyä Googlen puoleen. Lukukokemuksena Kuninkaalliset - Valtaa ja vallattomuutta oli aika puuduttava tapaus sen pitkien listauksien vuoksi. 

Elina Koivunen: Kuninkaalliset - Valtaa ja vallattomuutta (Otava 2014), 319 s.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Kirjat 2017

Tammikuu vetelee viimeisiään, joten paras tehdä pieni yhteenveto vuoden 2017 kirjoista ennen kuin ne vaipuvat unholaan. 

Vuotta 2017 hallitsi projektini saattaa loppuun keskeneräiset kirjat. Niitä oli kertynyt yllättävän paljon. Minulla on paha tapa aloittaa usea kirja samaan aikaan eikä sitten lukea yhtäkään niistä loppuun. Keskeneräisiin teoksiini kuuluivat Sinuhe egyptiläinen, Kaunis turhuus, Vadelmavenepakolainen, Puhevalta, Titanics undergång - En natt att minnas, Scottish words, Kiintymysvanhemmuus, Kleopatra, Kartanon vuosi - Downton Abbey, Noitavasara ja Sivistyksen käsikirja (kirjailijat löytyvät välilehdestä Kirjat 2017). Näistä erityismaininnan ansaitsee Noitavasara koska olen niin ylpeä itsestäni että sain kahlattua sen läpi. Kuulin kirjasta joitain vuosia sitten ja mieheni näki ison vaivan etsiessään teoksen minulle joululahjaksi. En kuitenkaan ollut käsittänyt, että kirja oli täyttä 1400-luvun lakitekstiä pitkine lauseineen ja monimutkaisine sanajärjestyksineen. Mutta niin minä sen vaan luin! Ja järkytyin siinä sivussa niistä hatarista argumenteista millä ns. noitia on vangittu, kidutettu ja tapettu. 

Esikoisen nukuttaminen oli aikamoinen projekti vuonna 2017 (ja on sitä vieläkin) joten päätin liittyä BookBeatiin, jotta saisin jotain järkevää tekemistä nukuttamisen aikana. Tytölle tärkeintä oli nimittäin, että joku oli vieressä niin pitkään että hän nukahti ja joskus siinä saattoi mennä tuntikin. Siinä tuli sitten kuunneltua monta äänikirjaa: Mielensäpahoittaja, Tulitikkuja lainaamassa, Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike ja Lost in Suomi. Lost in Suomi sisälsi osuvia huomioita suomalaisesta kulttuurista. Erityisen kiinnostavaa (näin opettajana) oli kuunnella kommentteja suomalaisesta koulumaailmasta. Tulitikkuja lainaamassa taas koetteli. Jaarittelu otti välillä hermoille vaikka ymmärrän kyllä, että kyse on tyylistä.  

Kon Mari avasi silmäni. Onhan se meidän asunto aika sekainen. Onhan noita puseroita ihan liikaa. Eihän sitä aina tarvitse kirjoja ostaa, joskus voi lainatakin. Aluksi luin kappaleen kirjoista luopumisesta naureskellen; niin varmaan, en minä voi luopua yhdestäkään rakkaastani. Vähitellen kuitenkin kypsyin ajatukselle ja käsitin, että sen sijaan että haaveilen huoneesta, johon saan kaikki kirjamme, voisin sen sijaan hieman karsia kokoelmaa. Loppujen lopuksi meiltä muutti kolme kauppakassillista kirjoja lähikirjastoon. Se kirjasto on antanut minulle niin paljon vuosien varrella, joten oli aika antaa jotain takaisinkin.

Siinä joitain mainintoja vuodesta 2017. Olin äitiyslomalla ihan elokuuhun saakka, joten lasten päikkäreiden aikana sain luettua todella paljon. Tahti hiipui kun palasin töihin, joten vuosi 2018 ei ehkä ole näin tuottoisa. Yritys on kuitenkin kova ja haaveilen Helmet 2018 lukuhaasteesta. We'll see. 

Edgar Allan Poe - Arthur Gordon Pymin selonteko

Jostain syystä minulle tuli yhtäkkiä hirvittävä himo lukea Poeta. Viimeksi luin hänen kertomuksiaan lukioikäisenä. Paikallisesta kirjastosta löytyi Ajan ja avaruuden kartat, jota muistelen vieläkin kauhulla. Erityisesti tarina eloon heräävästä muumiosta oli karmiva. Nyt päätin palata samaan paikalliseen kirjastoon ja vilkuilla josko siellä olisi lisää Poen tuotantoa. Löysin kuin löysinkin jotain dekkaripuolelta: Arthur Gordon Pymin selonteko

Takakansi ilmoitti minulle, että kirja kertoi meriseikkailusta. Tarina alkaa Amerikasta, jossa nuori Arthur Gordon Pym haaveilee merimiehen elämästä. Hän piiloutuu valaanpyyntialukseen ystävänsä Augustuksen avulla. Laivalla kuitenkin puhkeaa kapina, joka monen mutkan kautta johtaa siihen, että hengissä selviävät vain Arthur ja hänen ystävänsä Augustus sekä kaksi muuta miestä (Richard Parker ja Dirk Peters). Hylky joutuu täysin meren armoille ja miehet ovat melkein täysin vailla juomaa ja ruokaa. Hengissä selviävät lopulta vain Arthur ja Peters, jotka Jane Guy nimisen aluksen miehistö pelastaa. 

Arthur ja Peters päätyvät lopulta Etelänavalle, joka ei muistuta meidän tuntemaamme napa-aluetta. Siellä asuu villi-ihmisiä keskellä runsasta kasvillisuutta ja mitä erikoisimpia eläimiä. Alkuasukkaat onnistuvat surmaamaan kaikki muut miehistön jäsenet paitsi Arthurin ja Petersin, jotka lopulta syöksyvät alas eriskummallista vesiputousta alkuasukkaiden kanootilla. Tähän kirja päättyy.

Hetkinen. Kirjan alussa Arthur kertoo miten hänet on ylipuhuttu kirjoittamaan selonteko seikkailuistaan. Eikö tämä tarkoita, että hänen täytyisi selvitä seikkailustaan hengissä? Kirjan päättää kustannustoimittajan huomio, joka on aito. Toimittaja pahoittelee viimeisten sivujen puuttumista sillä Arthur vei ne mukanaan hautaan. Peters on kyllä elossa jossain päin Amerikkaa, mutta häntä ei valitettavasti ole saatu kiinni. 

Osalle aikalaisista Arthur Gordon Pymin selonteko oli siis aito matkakertomus. Tuohon aikaan olikin ilmestynyt jo useita samantapaisia kertomuksia, muun muassa Cook oli kirjoittanut omansa. Kirja ei ollut fiktiota vaan Arthur oli oikeasti olemassa ja hän oli oikeasti kokenut kaiken kirjoittamansa. Kustannustoimittaja ei koskaan lukenut kirjaa kokonaan ennen julkaisua ja joutui täten noloon tilanteeseen kun koskaan ei selviä miten Arthur ja Peters selviävät takaisin kotiin.

Loppujen lopuksi Arthur Gordon Pymin selonteko oli kaikkea muuta kuin meriseikkailu. Oli se toki sitäkin, mutta siinä vaiheessa kun neljä eloonjäänyttä hylyllä ajelehtivaa miestä vetävät tikkua siitä kuka uhrataan ja syödään, tajusin taas lukevani Poeta. Tarina muuttuu scifiksi siinä vaiheessa kun aluksen keula kääntyy kohti Etelänapaa. Edes kaikki Poen aikalaiset eivät uskoneet tarinaa todeksi, mutta osa piti sitä aitona. Tämä herätti ajatuksia. Mitkä niistä asioista joita nykyään pidämme paikkansapitävinä ovatkin mullistuneet sadan vuoden päästä? Naureskelevatko ihmiset meille koska uskoimme olevamme ainoat tässä universumissa? Onko heistä huvittavaa, että Marsin asuttaminen tuntui meistä utopialta? 

Arthur Gordon Pymin selonteko oli samalla pitkästyttävä ja uskomattoman jännittävä. Se sisältää pitkiä kuvauksia laivoista, saarista ja eläimistä. Yllättäen tempo kuitenkin nousee ja tapahtumat etenevät huimaa vauhtia. Kannibalismista huolimatta halusin jatkaa kirjan lukemista sillä halusin tietää millä ihmeen ilveellä Arthur pääsisi kotiin. Loppuratkaisua ei kuitenkaan ole. 

Kirjasta on erilaisia analyyseja. Joidenkin mielestä Pym on Poe itse. Loppuratkaisua ei ole, koska Poe ei tiennyt miten hänen elämänsä päättyisi. Joidenkin mielestä Pym on itseään etsivä nuori Amerikka. Oli miten oli, ei tarina ole vain meriseikkailu. Siinä on syvempi merkitys, joka ehkä selviäisi minullekin useamman lukukerran jälkeen. Olen kuitenkin pinnallinen enkä lue kirjaa enää uudestaan juuri sen lyhyen kannibalismikohtauksen takia. Se jää kummittelemaan mieleeni samalla tavalla kuin alussa mainitsemani henkiin heräävä muumio. 

perjantai 9. toukokuuta 2014

Jane Austen - Northanger Abbey

Palasin hetkeksi kirjahyllymme tarjontaan ja aakkosjärjestysprojektiin. Aina yhden Austenin kirjan luettuani en vain yksinkertaisesti jaksa paneutua saman genren teokseen sillä kirjat toistavat tiettyä kaavaa. Northanger Abbey on kirjoitettu 1798-99, mutta julkaistu vasta 1818 Austenin kuoleman jälkeen. Kirja on siis ensimmäinen Austenin romaaneista, jonka hän sai valmiiksi. 

Northanger Abbeyn pääosassa on 17-vuotias Catherine Morland, joka pääsee ensimmäistä kertaa Bathin hienostopiireihin naapureidensa herra ja rouva Allenin kanssa. Bathissa hän tapaa sisarukset Isabella ja John Thorpen, joiden kanssa hän alkaa viettää aikaa. Isabella ahmii romaaneja ja suosittelee Catherinelle eri kirjailijoiden teoksia, m.m. Ann Radcliffeä, joka kirjoitti kauhua. Catherine tutustuu myös Tilneyn perheeseen, johon kuuluvat kenraali Tilney, Eleanor, Henry sekä kapteeni Tilney. Catherine ihastuu Henryyn ja saa sydänystävän Eleanorista. Vähitellen hän myös huomaa Isabellan hölmöyden ja Johnin ärsyttävyyden. Kun Catherine kutsutaan vieraaksi Northanger Abbeyyn, entiseen luostariin, jossa Tilneyt asuvat, on matka hänen mielestään täydellinen. 

Yritin verrata Catherinea muihin Austenin kirjojen sankarittariin ja löysin sekä yhtenäisyyksiä että eroavaisuuksia. Catherine on nuorempi kuin Elizabeth, Emma tai Elinor ja täten hieman naiivi. Hän on mielikuvituksellisempi ja röyhkeämpi. Kun hänet kutsutaan Tilneyn perheen vieraaksi alkaa hänen mielikuvituksensa juosta Radcliffen tuotannon takia/ansiosta. Vanha luostari herättää hänessä sekä pelkoa että ihastusta ja lopulta hän päättelee, että kenraali Tilney on murhannut vaimonsa tai mahdollisesti pitää tätä vankina. Hän tutkii taloa röyhkeästi ja huomaa hävetä vasta kun Henry saa hänet kiinni itse teossa. 

Isabella ja John Thorpe ovat raivostuttavia. Isabella on hyvin itsekeskeinen ja flirttaileva, mikä tuohon aikaan oli suuri synti. Hän kihlautuu Catherinen veljen Jamesin kanssa, mutta kuultuaan, etteivät he voi mennä naimisiin vielä pariin vuoteen, siirtyy hänen huomionsa kapteeni Tilneyhin. John Thorpe taas ihastuu Catherineen ja yrittää kaikin tavoin sabotoida tämän suhteen Eleanoriin ja Johniin. Erityisen raivostuttavaa oli kun John omin päin päätti mennä muuttamaan Catherinen suunnitelmia Tilneyn sisarusten kanssa. Hän on hyvin röyhkeä, mutta räikeämmin kuin Catherine. 

Vastapainona kirjan nuorisolle ovat herra ja rouva Allen, jotka toimivat Catherinen esiliinana matkalla. Myös Thorpen sisarusten äiti on paikalla. Hän on yhtä ärsyttävä kuin tyttärensä. Kenraali Tilney on aluksi hyvin miellyttävä henkilö. Hän näyttää kuitenkin itsestään uuden puolen ajaessaan Catherinen ulos kodistaan kuultuaan John Thorpen (valheellisen) kertomuksen Catherinen perheen köyhyydestä. 

Lukemani versio kirjasta on Penguin Classics-sarjaan kuuluva ja se pohjautuu alkuperäiseen painokseen. Kieltä ei siis ole muokattu vaan se on 1700-1800-luvun muodossaan. Joko olen kehittynyt vanhemman englannin lukemisessa tai sitten tämän kirjan kieli oli helpompaa, sillä en kokenut yhtään turhautumisen hetkeä. Kappaleet ovat sopivan pituisia ja tarina etenee mukavasti. Dialogeja on jälleen runsaasti, mutta ne ovat jotenkin sujuvampia ja helppotajuisempia kuin esim. kirjassa Sense and Sensibility. Kirjan henkilögalleria herätti tunteita, sekä hyviä että huonoja. Loppu oli jälleen hieman kliseinen, mutta tällä kertaa en kuitenkaan ollut täysin varma, että tarina päättyisi onnellisesti. 

Austen viittaa tiuhaan tahtiin tuon ajan goottilaiseen kirjallisuuteen, josta esimerkkinä on aiemmin mainittu Ann Radcliffe. Northanger Abbeyn viimeiset tapahtumat viittaavat itsekin kauhugenreen, mutta hyvin lievennettynä versiona. Radcliffen tuotanto jäi siis houkuttelemaan minua, sillä sain siitä jo esimakua tämän kirjan sivuilta. 

Northanger Abbey on ehdoton suosikkini Austenin tähän asti lukemistani kirjoista. Se voittaa jopa Ylpeyden ja ennakkoluulon. Catherine hahmona on ihastuttava ja hänen tuttavansa poikkeavat räikeästi siitä ihmiskuvasta, jota Austen välittää muissa romaaneissaan. Northanger Abbey oli mukavan erilainen ja yllätti minut positiivisesti. 

Jane Austen: Northanger Abbey, Penguin Group 2003, 235 s.

Agatha Christie - Murha Mesopotamiassa

Olen vähän koukussa Poirot-sarjaan, jonka pääosassa on David Suchet. En ole lukenut montakaan Poirot-kirjaa, mutta kirjastossa haahuillessani päätin korjata tämän virheen. Mukaan tarttui Murha Mesopotamiassa

Murha Mesopotamiassa kerrotaan sairaanhoitaja Amy Leatheranin näkökulmasta. Hän on saapunut Irakiin arkeologi Leidnerin kutsusta pitämään huolen tämän vaimosta. Retkikuntaan kuuluvat myös komea herra Carey, Leidnerin pitkäaikainen ystävä neiti Johnson, pariskunta Mercado, hiljainen herra Emmott, hieman höpsö herra Coleman, epävarma herra Reiter, sekä isä Lavigny. Mukana ovat myös Leatherania suositellut tohtori Reilly ja tämän suorasanainen tytär Sheila. Murhan tapahtuessa näyttämölle astuvat myös kapteeni Maitland ja luonnollisesti Hercule Poirot, joka sattumalta on ohikulkumatkalla. 

Tein listan henkilöistä heti alkuun, sillä aina kun aloitan Christien kirjan olen hämmentynyt henkilögallerian laajuudesta. Eihän sitä porukkaa loppujen lopuksi niin paljon ollut, mutta alussa nimet, ammatit ja kansallisuudet tuppaavat mennä sekaisin. Listasta olikin paljon hyötyä. Tuttuun tapaansa Christie on rajoittanut alueen ja ihmismäärän, jolloin lukija saa itsekin yrittää päätellä murhaajan identiteettiä. Tässä tapauksessa murhapaikka on seurueen majoitusalue, josta ensimmäisillä sivuilla tarjotaan pohjapiirros. Tarinan taustalla on rouva Leidnerin synkkä menneisyys, johon liittyy epäonnistunut avioliitto ja uhkauskirjeet. Loppujen lopuksi mikään ei jälleen kerran ole sitä miltä näyttää.

Murha Mesopotamiassa piti minut otteessaan ihan viimeisille sivuille asti. Sen rakenne on tuttu: Ensin esitellään henkilöt, sitten tapahtuu murha, Poirot saapuu paikalle ja lopuksi kokoonnutaan tiettyyn tilaan, jossa kuullaan Poirot'n pähkäilyn tulos. Christietä lukiessa tietää mitä saa. Hänen dekkarinsa ovat hyvin hienostuneita ja sijoittuvat aikakauteen, joka kuuluu yhteen suosikeistani. Hän onnistuu lyhyessä ajassa (kirja on vain 279 sivua pitkä) esittelemään henkilöt ja saamaan lukijan pitämään/inhoamaan jokaista omalla tavallaan.

Christien kirjoissa on toki myös omat kliseensä ja välillä mysteerit ratkeavat minun silmissäni hieman liiankin helposti. Toisaalta, en ole yhtä viisas kuin Poirot pienine harmaine aivosoluineen. Christie tuntuu myös kirjoissaan käsittelevän myrskyisää elämäänsä, jossa aviomies petti ja jätti. Joka toinen tarina menee samalla kaavalla ja aina joko aviomies tai rakastajatar murhataan. Murha Mesopotamiassa taas sijoittuu arkeologisille kaivauksille koska Christien toinen aviomies oli arkeologi. Tämän huomioonottaen kirja sisältää yllättävän vähän nippelitietoa juuri tästä tieteenalasta.

Poirot'n rooli ei sivumääräisesti ole niin suuri, sillä kirjan pohjustusvaiheessa hän ei ole mukana ollenkaan. Sarjaa katsottuani olen muutenkin yllättynyt siitä miten vähän Poirot loppujen lopuksi pääsee esiintymään kirjojen sivuilla. Sen sijaan keskitytään murhenäytelmän henkilöihin. Yksityisetsivästä ei siis saa niinkään selkeää kuvaa vain yhden kirjan perusteella. Häntä kuvaillaan omalaatuiseksi, pieneksi ja pyöreäksi ja hänen päätään kananmunan muotoiseksi. Myös viiksiin kiinnitetään huomiota. Tv-sarjasta välittyvä itsekeskeisyys ja ystävällisyys eivät tulee esiin samassa laajuudessa kirjoissa.

Murha Mesopotamiassa on lukemisen arvoinen, kuten myös muut Poirot-kirjat. Ne ovat mukavan keveitä, mutta samalla ansaitusti klassikkoja. Tämän kirjan luettuani olen myös innokas näkemään kirjan filmatisoinnin, jonka pääosassa on (kukas muukaan kuin) David Suchet.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (Murder in Mesopotamia), WSOY 2010, Suom. Eero Ahmavaara, 279 s. 

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Dan Brown - Inferno

Tämä lukukokemus oli erilainen, sillä luimme kirjan yhdessä mieheni kanssa ääneen. Aloitimme lukemisen kuukausia sitten, mutta jostain syystä vauhti hyytyi kun enää kolmasosa kirjasta oli jäljellä. Nyt pyhien aikaan otimme kuitenkin itseämme niskasta kiinni ja saatoimme päätökseen sarjassaan neljännen Langdon-kirjan.

Robert Langdon herää sairaalasta Firenzessä muistamatta mitään edellisen päivän tapahtumista. Pian hän joutuu keskelle dramaattisia tapahtumia, jotka vievät hänet sairaalasta tohtori Sienna Brooksin asunnolle ja sieltä Firenzen historiallisiin kohteisiin. Käy selville, että Langdonia jahdataan ja hänen täytyy selvittää pahamaineisen tutkijan, Bertrand Zobristin, asettama arvoitus ennen kuin maailman koko väestö on vaarassa. 

Brownin tuotanto ei ole mitenkään uutta meille kummallekaan, joten molemmat tiesivät mitä odottaa kun avasimme kirjan. Pitkälti tämä kirja onkin toisinto edellisistä Langdon-tarinoista, mutta toi se jotain uuttakin pöydälle. Asetelmat kääntyivät välillä rajustikin ja loppu oli jotain täysin uutta (mutta ei niin mahtavaa). Langdon hahmona on tuttu ja turvallinen. Mukana ovat tweed-takki sekä Mikki Hiiri-kello. Langdon pelkää edelleen ahtaita paikkoja ja tietää kaiken hyödyllisen symboleista ja taiteesta. Hän on edelleen suuressa suosiossa naisten keskuudessa. Mietinkin, että jos Brownin kuvaama symbologia olisi oikea tieteenala, olisi se varmasti suosittua nuorten miesten parissa sillä se näyttää houkuttelevan puoleensa kauniita naisia. Sama koskee takuulla Indiana Jonesia ja arkeologiaa. 

Sienna Brooks on tällä kertaa pääosaa esittävä nainen, eli juuri se nuori kaunotar, joka ihastuu Langdoniin. Hän on hyvin älykäs, mutta menneisyys vaivaa häntä. Alun alkaen Sienna ei eroa mitenkään Langdonin edellisistä aisapareista. Myöhemmin Brown päättää kuitenkin tehdä kunnon juonenkäänteen, jota en olisi osannut odottaa. Tämän juonenkäänteen avulla Sienna erottuu muista naissankareista, mikä oli ihan mukavaa vaihtelua. Valitettavasti Brown ei kuitenkaan vienyt asiaa loppuun ja viimeisillä sivuilla Sienna vaipuu samaan kategoriaan edeltäjiensä kanssa. 

Tarinan pahis, eli Bertrand Zobrist, on älykkö isolla ä:llä, jonka radikaalit mielipiteet miellyttävät harvoja. Hänen mukaansa ihmiskunta on tuhoon tuomittu, koska se lisääntyy liian suuressa määrin ja liian kovalla vauhdilla. Niinpä hän maalailee kuvaa rutosta, joka tuhoaisi kolmanneksen maapallon väestöstä, jolloin luonnonvarat riittäisivät paremmin jäljellejääneille. Ajatukset ovat pelottavia, mutta ajankohtaisia. Huomasin itsekin pohtivani tällaisen karsinnan mahdollisuutta, mutta eettiset seikat tunkeutuivat joka kerta mukaan kuvioon. Tästä samaisesta ongelmasta puhuttiin kerran eräässä television keskusteluohjelmassa, jossa tutkija väitti, että vuoden 2004 tsunami oli itse asiassa hyvä juttu, sillä se karsi väestöä, ei vain tarpeeksi. Itse hän ei kuitenkaan ollut valmis uhrautumaan yhteisen hyvän vuoksi. Ei mitään helppoja kysymyksiä siis.

Brownin kaava on tuttu myös tässä kirjassa. On arvoitus, joka täytyy ratkaista. Ratkaisua etsitään ympäri Firenzeä, myöhemmin myös Venetsiaa ja Istanbulia. Lukija saa tietää lisää taiteilijoista, kirjailijoista sekä arkitehtuurista. Minua nämä seikat kiinnostavat edelleen, mutta joku, joka ei tunne samoin, saattaa kokea, että hänelle syötetään väkisin nippelitietoa. Välillä Brownin kirjat tosiaan tuntuvat historianluennoilta. Tuttua on myös elokuvamainen kirjoitustapa, ts. kappaleet ovat lyhyitä ja ne päättyvät lähes poikkeuksetta cliffhangeriin, eli lukemista täytyy jatkaa yön pikkutunneille saakka. Brown hallitsee koukuttamisen taidon. 

Kuten sanoin aiemmin, ei Infernon loppu oikein miellyttänyt minua. En tiedä millä muulla tavalla sen olisi voinut toteuttaa (jos ei sitten väittämällä, että kaikki olikin unta), mutta minua se masensi suuresti. Kun yli sadan kappaleen ajan on kauhisteltu Zobristin julmuutta, kaikki lopahtaakin viimeisillä sivuilla ja yllättäen kaikki onkin ihan ok. Tuli tunne, että olisimme voineet vain hypätä suoraan viimeiseen kappaleeseen ja lopputulema olisi ollut sama. Täytyy myös moittia kirjan suomennosta, joka vilisi kirjoitusvirheitä. Lisäksi kirjan "rehtori" vaihtui tasaisin väliajoin "rovastiksi", mikä myös hieman hämmensi. Kiireellähän tämä on käännetty, mutta itse olisin voinut odottaa vähän pidempään vain saadakseni huolitellumman käännöksen. 

Kaiken kaikkiaan Inferno on taattua Brownia muutamalla uudella ja ovelalla juonenkäänteellä. Se koukuttaa ja sivistää, mutta välillä myös ärsyttää ja turhauttaa. Se ei ole suosikkini Langdon-kirjoista, mutta siitäkin huolimatta lukemisen arvoinen.

Dan Brown: Inferno (Inferno), WSOY 2013, Suom. Jorma-Veikko Sappinen, 468 s.

Charlaine Harris - Deadlocked

Olen vähän jäljessä arvioissani, vaikka luettujen kirjojen pinoon onkin kertynyt teoksia. Tuleva julkaisujärjestys ei siis välttämättä vastaa lukujärjestystä, mutta tokkopa tuo haittaa. Sivulta Luetut 2014 voi nähdä tähän asti luetut kirjat, joita on aika vähän. Nyt minulla kuitenkin on taas aikaa uppoutua kirjojen maailmaan. 

Olen (edelleen) suuri vampyyrikirjallisuuden ystävä ja Charlaine Harrisin Sookie-sarja on parhainta mitä tiedän. Deadlocked on toiseksi viimeinen kirja sarjassa, viimeinen Dead Ever After odottaa jo hyllyssä. Harris jatkaa tuttua kaavaa kun Sookien vampyyripoikaystävää syytetään naisen murhaamisesta. Eric on juonut naisen verta minkä jälkeen nainen löytyy kuolleena Ericin kotipihalta. Sookie taas yrittää selvittää oman keijumaailmansa mysteereitä ja samalla pitää yllä suhdetta Ericiin. 

En kerro juonesta enempää, sillä kuten sanoin, kaava on vanha tuttu. Voisi kuvitella, että jopa minä olen kyllästynyt samoihin vanhoihin kuvioihin, mutta toisin on. Kirjat ovat tutun turvallisia. Näytän käyttävän usein ilmaisua "tutun turvallinen", pitäisi varmaan vaihtaa välillä genreä kokonaan. No, kaikki aikanaan.

Luulisi, että Sookie on hahmo, johon on hyvin vaikea samaistua. Hänellä on telepaattisia kykyjä ja lisäksi hän elää maailmassa, jossa yliluonnollinen on kaikkien nähtävillä. Silti Harris onnistuu joka kerta yhdistämään oudon ja tavallisen. Sookien elämällä on myös jokapäiväinen puolensa, kuten laskujen maksaminen ja pyykkien pesu. Samassa hetkessä keittiöön ilmestyy sukulaiskeiju, jolle tarjotaan silmää räpäyttämättä jääteetä. Sookie-sarja ei romantisoi vampyyreja, ihmissusia, keijuja y.m. yliluonnollisen maailman asioita, vaan tuo ne arkipäivään. Tämä juuri tekee sarjasta niin koukuttavan.

Eric ja Sookie ovat tässä kirjassa naimisissa, koska Eric tahtoo taata Sookielle koskemattomuuden. Ongelmia tuottaa kuitenkin vampyyripolitiikka, joka muistuttaa jotain keskiaikaista järjestelmää järjestettyine avioliittoineen. Rauha täytyy taata ja niinpä Ericin odotetaan naivan Freyda, Oklahoman vampyyrikuningatar. Sookie suhtautuu asiaan yllättävän rauhallisesti, itse olisin jo hermoromahduksen partaalla. Usein käy mielessä, että miksi Sookie ei yksinkertaisesti vain jätä koko yliluonnollista maailmaa taakseen, ottaen huomioon kuinka usein siihen kuuluminen on ollut viedä häneltä hengen. Sookie on kuitenkin osa tätä maailmaa oman erikoisuutensa vuoksi/ansiosta. Selviää vieläpä, että Sookie on osittain keiju. Mitä tulee Sookien suhteisiin, toivon edelleen, että hän päätyy Ericin sijasta yhteen Billin kanssa. Ihanteellisin valinta olisi ollut komea Alcide, mutta se laiva on seilannut tiehensä aikoja sitten.

Tästä Sookie-sarjan toiseksi viimeisestä osasta minulla ei ole sen enempää sanottavaa. Se oli takuuvarma valinta, ts. hyvin viihdyttävä ja odotan innolla mitä viimeinen osa tuo mukanaan. Samalla olen myös hieman haikeana, mutta toisaalta, ehkä sarja on hyvä lopettaa tähän osaan, jottei idea kuivu kasaan ihan kokonaan. Joku voisi sanoa, että se on kuivahtanut jo aikapäiviä sitten, mutta minä olen edelleen innokas Sookie-sarjan puolestapuhuja.

Charlaine Harris: Deadlocked, Gollancz 2012, 327 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...